Ja mitenkäs siinä näin kävi...

Niin, kun sen pennun ei pitänyt tulla ihan vielä. Yhdistelmien etsintähän käynnistyi jo hieman ennen kuin Saiva täytti kaksi, mutta näihin kahteen vuoteen on mahtunut lukematon määrä odotusta, karvaita pettymyksiä ja epätoivoisiakin hetkiä. Vuosi sitten pennun tulo oli lähempänä kuin koskaan aiemmin, kun Vannin piti tulla minulle, mutta elämällä oli sanansa siihenkin sanottavanaan ja Vanni muutti Muston ja Sallin kaveriksi, kun taas mie vaihdoin Saivan kanssa paikkakuntaa. Paluumuuton myötä siirsin pentuhaaveet siihen, että löydän jonkin oman paikan itselleni ja Saivalle, mutta sekin prosessi on venynyt ja venynyt. Välillä on pitänyt pentukuumeilla, mutta sysäsin sen aina taka-alalle.

Kun sitten sain viestiä, että Saivan paras kaveri Salli on ultrattu tiineeksi ja isänä on Raiku, joka on myöskin Saivan kaveri, niin pentukuume heräili jälleen. Ja kun eräänä huhtikuisena aamuna istuin pentulaatikon äärellä ja supisteleva Salli painautui minua vasten, niin tiesin, että tää vois olla vaikea paikka. Miulle siis, ei Sallille. Ensimmäisenä syntyi riistanvärinen piirtopäinen tyttö, joka raivasi tietään tissille jo melkein ennen kuin Salli oli ehtinyt sitä pussistaan vapauttaa.

Se oli menoa se. Jahkailin kyllä monen monta viikkoa ja kävin päässäni läpi lukemattomia kysymyksiä, mutta lopulta päätös oli tehty. Kävin katsomassa neliviikkoisia ipanoita ja valitsemassa omani. Ei sillä, riistatyttö oli varastanut sydämeni jo syntymähetkellään, mutta pitihän kahta muutakin narttua katsoa sillä silmällä. Kummankin niistä olisin voinut kuvitella itselleni, mutta suurempi kermatyttö ei sopinut, koska se on melkoinen päsmäri, mikä tuntui turhan riskaabelilta, kun on tämmöinen lauma narttuja. Pienempi tyttö taas on aivan mahdottoman hellyyttävä, mutta se on niin saivamainen. Saiva on ihana koira, mutta haluan välillä kokeilla jotain hieman erilaista.

Pidin (yritin ainakin) asian salassa niin pitkään kuin mahdollista, koska... Noh, pessimisti ei pety. En luottanut siihen, että vihdoinkin huono onni olisi kääntynyt. Maanantaina oli pentujen eläinlääkärin tarkastus, jossa kaiken todettiin olevan kunnossa, ja vasta silloin annoin itselleni luvan riemastua. Miulle tulisi vihdoin pentu!

Kuva: Hanna K.

Kuva: Hanna K.

Matkalla uuteen kotiin Hilpa kiljui vajaa puolituntia ennen kuin nukahti hetkeksi. Taukopaikalle ei kelvannut pissata, vaan piti terrorisoida Saivaa. Tankilla pentu kiljui taas, mutta rauhoittui kun matka jatkui ja nukkui koko loppumatkan kotiin asti. Kotipihalle ei malttanut pissata, joten nappasin pennun syliin ja kannoin sisälle Nitan, Pilven ja Minnin haisteltavaksi. Pilvi on vähän murissut Hilpalle, mutta se uskoo kun komentaa. Minni haukkuu... Sitä kiinnostaa hirveästi, mutta pelottaa. Nita taas on haistellut pentua vasta verkon läpi, se on niin innokas (ja suuri!) että saa ainakin tämän päivän katsella Hiippaa tarhasta käsin. Valeraskas, eli masentunut, Saiva katselee Hilpaa kuononvartta pitkin. Se pääsee suojaan sohvalle mikäli haluaa paeta innokasta pentua.

Käytiin harjoitteluajelulla eilen ja tavattiin Niuniun Elinaa, joka räpsi kuvia 7-viikkoisesta Hilipanpipasta.