Katsoin pitkästä aikaa ajatuksia herättävän dokumentin. Ykkösdokumentti: Apua eläimen ahdistukseen? tuli ainakin tänä aamupäivänä Yleltä, mutta löytyy myös Ylen Areenalta. Lyhyesti sanottuna dokumentissa tarkasteltiin eri näkökulmista psyykenlääkkeiden syöttämistä koirille ja kissoille. Näin koiran omistajana asia liippaa läheltä, varsinkin kun omalla koiralla ilmeni ongelmia yksinolon kanssa.
Dokkarissa oli kaksi tohtorimiestä vastakkain: lääkkeiden kannalla oleva Nicholas Dodman ja "luomukouluttaja" Ian Dunbar. Dodman oli sitä mieltä, että on käytösongelmia, joita ei voi ilman mielialalääkitystä ratkaista. Tällaisiksi ongelmiksi hemmo luokitteli mm. yhtäkkiä alkaneen merkkailun sisätiloissa ja ympyrää kiertämisen (koira pyörii kuin väkkärä). Dunbar taas oli sitä mieltä, että ainoastaan ahdistukseen psyykenlääke saattaa toimia, mutta ei ymmärtääkseni siinäkään tapauksessa suositellut sitä. Tuntematta tarkemmin ohjelmassa nähtyjä tapauksia uskallan väittää, että jokainen näistä ongelmista olisi ratkaistavissa koulutuksella ja/tai elämäntapamuutoksilla. Esimerkiksi väkkärää pyörivä koira oirehtii tekemisen puutteessa. Toisena esimerkkinä kissa, joka nuoli itsensä verille, koska stressasi kahden muun kissan läsnäoloa. Kissalle syötettiin mielialalääkettä, mutta omistajasiskoksista toinen sanoi muuttavansa muiden kissojen kanssa pois, mikäli muu ei auta. Tämäkin ongelma siis ratkaistavissa ilman lääkkeitä.
Olen joskus itsekin ostanut koiralle D.A.P.ia, joka ei kuitenkaan ole mikään psyykenlääke kuten vaikka Reconcile vaan feromoneihin perustuva rauhoituskeino, jonka ostin ensiavuksi matkapahoinvointiin. Mielialalääkkeet ovat kuitenkin sen verran kovan luokan tavaraa, että ei niitä ihmisillekään voi mennä noin vaan antamaan. Ainakaan minä en haluaisi lemmikkiä, joka on lääkitty kuuliaiseksi. Ilkeästi voisi sanoa: persoonattomaksi. Eläimet eivät osaa edes sanoa, milloin ne voivat hyvin. Voimme vain päätellä asioita niiden käyttäytymisestä, mutta emme tiedä niiden tunteita tai ajatuksia.
Reconcilen syöttämisessä pelottavaa on myös se, että siitä voi tulla muoti-ilmiö tai mikä pahempaa; itsestäänselvyys. Ongelmiin saadaan pikainen "ratkaisu", eikä niihin jakseta paneutua. "Ota hauva lääke, oletpahan hiljaa", "jaahas, killille huumeet kurkkuun niin ei ahista". Ei kuulosta kovin terveelliseltä. Monet ongelmat kuitenkin kasvattavat meitä ja suhdettamme eläimiin. Lisäksi monesti "ongelmat" ovat hyvin pieniä, eivätkä ne haittaa lemmikin elämää eikä edes meidän ihmisten elämää, mikäli osaamme suhtautua siihen oikealla tavalla; suurentelematta niin kutsuttua ongelmaa.
Miksi eläimillä edes on ahdistusta ja pelkotiloja? Mistä johtuvat eläinten pakko-oireet ja masennus? Johtuuko se elämän ympäristön muuttumisesta vai siitä, ettei eläimiä kohdella eläiminä? Homma menee pieleen jo alusta asti, mikäli eläintä kohdellaan kuin omaa lasta. Koira tai kissa EI OLE ihminen, eikä se haluakaan olla. Eritoten Japanissa lemmikkien paapominen ja ihmisinä kohteleminen saa äärimmäiset mittasuhteet. Jos olisin koira, selviäisinkö psyykkeen häiriintymättä maailmassa, jossa minua kohdeltaisiin kuin ihmislasta antamatta elää sitä elämää, jota minun kuuluisi elää; koiranelämää?
Dokkarissa oli kaksi tohtorimiestä vastakkain: lääkkeiden kannalla oleva Nicholas Dodman ja "luomukouluttaja" Ian Dunbar. Dodman oli sitä mieltä, että on käytösongelmia, joita ei voi ilman mielialalääkitystä ratkaista. Tällaisiksi ongelmiksi hemmo luokitteli mm. yhtäkkiä alkaneen merkkailun sisätiloissa ja ympyrää kiertämisen (koira pyörii kuin väkkärä). Dunbar taas oli sitä mieltä, että ainoastaan ahdistukseen psyykenlääke saattaa toimia, mutta ei ymmärtääkseni siinäkään tapauksessa suositellut sitä. Tuntematta tarkemmin ohjelmassa nähtyjä tapauksia uskallan väittää, että jokainen näistä ongelmista olisi ratkaistavissa koulutuksella ja/tai elämäntapamuutoksilla. Esimerkiksi väkkärää pyörivä koira oirehtii tekemisen puutteessa. Toisena esimerkkinä kissa, joka nuoli itsensä verille, koska stressasi kahden muun kissan läsnäoloa. Kissalle syötettiin mielialalääkettä, mutta omistajasiskoksista toinen sanoi muuttavansa muiden kissojen kanssa pois, mikäli muu ei auta. Tämäkin ongelma siis ratkaistavissa ilman lääkkeitä.
Olen joskus itsekin ostanut koiralle D.A.P.ia, joka ei kuitenkaan ole mikään psyykenlääke kuten vaikka Reconcile vaan feromoneihin perustuva rauhoituskeino, jonka ostin ensiavuksi matkapahoinvointiin. Mielialalääkkeet ovat kuitenkin sen verran kovan luokan tavaraa, että ei niitä ihmisillekään voi mennä noin vaan antamaan. Ainakaan minä en haluaisi lemmikkiä, joka on lääkitty kuuliaiseksi. Ilkeästi voisi sanoa: persoonattomaksi. Eläimet eivät osaa edes sanoa, milloin ne voivat hyvin. Voimme vain päätellä asioita niiden käyttäytymisestä, mutta emme tiedä niiden tunteita tai ajatuksia.
Reconcilen syöttämisessä pelottavaa on myös se, että siitä voi tulla muoti-ilmiö tai mikä pahempaa; itsestäänselvyys. Ongelmiin saadaan pikainen "ratkaisu", eikä niihin jakseta paneutua. "Ota hauva lääke, oletpahan hiljaa", "jaahas, killille huumeet kurkkuun niin ei ahista". Ei kuulosta kovin terveelliseltä. Monet ongelmat kuitenkin kasvattavat meitä ja suhdettamme eläimiin. Lisäksi monesti "ongelmat" ovat hyvin pieniä, eivätkä ne haittaa lemmikin elämää eikä edes meidän ihmisten elämää, mikäli osaamme suhtautua siihen oikealla tavalla; suurentelematta niin kutsuttua ongelmaa.
Miksi eläimillä edes on ahdistusta ja pelkotiloja? Mistä johtuvat eläinten pakko-oireet ja masennus? Johtuuko se elämän ympäristön muuttumisesta vai siitä, ettei eläimiä kohdella eläiminä? Homma menee pieleen jo alusta asti, mikäli eläintä kohdellaan kuin omaa lasta. Koira tai kissa EI OLE ihminen, eikä se haluakaan olla. Eritoten Japanissa lemmikkien paapominen ja ihmisinä kohteleminen saa äärimmäiset mittasuhteet. Jos olisin koira, selviäisinkö psyykkeen häiriintymättä maailmassa, jossa minua kohdeltaisiin kuin ihmislasta antamatta elää sitä elämää, jota minun kuuluisi elää; koiranelämää?