Otto

Vielä viimeinen kesäseikkailu. Juhannuksena käytiin moikkaamassa serkkuni ja hänen miehensä norjanharmaaurosta Ottoa.

Väistöliike

Nuorten poikien viihdyttäminen on rankkaa

Juhannus Pohjois-Karjalassa

Juhannusviikon torstaina matkattiin pieneen Pohjois-Karjalan pitäjään juhannuksen viettoon. Aikoinaan pienenä tyttönä vietin jokaisen juhannuksen (ja kesän) kyseisellä paikkakunnalla. Serkkujen mökillä, mummon mökin naapurissa, oltiin yksi yö ja muut yöt oltiin mummolassa. Sunnuntaina ajeltiin takaisin Kainuuseen.

Mökillä oli paljon paljon ihmisiä, Saivalle tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin. Saiva hurmasi muutaman äijänkörilään leppoisuudellaan. Koirakaverina oli kummini cairnterrieri Aksu, joka ei suuremmin muista koirista välitä. Saiva yritti välillä lämmitellä toista leikkiin ja Aksu innostuikin jossain vaiheessa juoksemaan Saikkosen kanssa, mutta siihenpä se sitten jäi.

Saiva karkasi kerran mökkinaapurin tontille, heidän mökkinsä kun on tosi lähellä serkkujen mökkiä (selvä näköyhteys). Naapurista kuului koiran haukkumista, joten siellä kävi likka mutkan, mutta tuli heti pois kun kutsuin. Toista kertaa ei mennyt naapurin puolelle.

Aksu

Keskikesän ilta saapuu

Juhannuspäivän aamu

Myrskyn edellä

Kesän ekat ja vikat verijäljet

16.6. eli mökkiviikonlopun lauantai-iltapäivänä vedin Saivalle ja Nitalle verijäljet. Käytin ihan reilulla kädellä verta, kun molemmat koirat ovat aloittelijoita. Menin laskuissa sekaisin, joten tarkkaa pituutta en osaa sanoa, veikkaisin että jotain 500-600 metrin luokkaa. Molemmille jäljille kaksi makausta kulmiin (90 asteen kulmat), kumpikaan koirista ei ole aiemmin mennyt kuin max. yhden kulman jälkiä. Heti jälkien vedon jälkeen alkoi sataa kaatamalla vettä ja vettähän riitti sunnuntaiaamuun asti. Jäljet vanhenivat noin 17 tuntia ja jälkiä ajaessa ei satanut enää vettä.

Nita oli ensimmäisenä vuorossa. Sateen jälkeen ilma oli tyyni ja koirassa enemmän virtaa kuin olisi tarvis. Olisi pitänyt käydä sopivan pituinen väsytyslenkki ennen jälkeä, mutta en malttanut ja tyhmästä päästä kärsii. Laika väläytteli viime kesänä hienoa työskentelyä, mutta nyt siitä ei ollut kuin tippa jäljellä. Ninnu ei keskittynyt kuin aivan jäljen alussa ja lopussa, muuten meni jatkuvasti hukaksi ja vouhkasi aivan muita juttuja. Onneksi saatiin edes sinne loppuun vähän pidempi haistelupätkä ennen kaatoa. Makauksillekin piti palauttaa, tosin merkkasikin ne sitten kyllä selkeästi (pissasi). Ei ollut Nitan päivä kyllä ollenkaan.

Saivalla meni puolestaan tosi kivasti. Sen nenätyöskentely ja keskittyminen oli hienoa, ekalle makaukselle pysähtyi selkeästi ja löysi helposti oikean suunnan ylämäkeen. Vähän ennen toista makausta tuli hukka, en havainnut mistä olisi voinut johtua, ja jouduin vinkkaamaan takaisin jäljelle. Sen jälkeen loppu meni yhtä kivasti kuin alkukin eli kokonaisuudessaan mukava suoritus.

Suunnitelma oli, että olisin vetänyt Saivalle kesän mittaan useamman jäljen ja olisin syksyllä pyrkinyt viemään sen kokeeseen asti. Mutta sitten tuli niin paljon muuta ajateltavaa, ettei olla edes harjoiteltu tämän enempää. Onneksi syksyä on vielä jäljellä, josko saisi jäljen tai pari vedettyä, ja ensi kesänä sitten tuumailisi sitä koetta. Ennen koetta pitää vain harjoitella ja saada sitä kautta lisää varmuutta työskentelyyn, sekä minun pitää kiinnittää huomiota vauhtiin. Aika rauhallisesti Saiva työskentelee, mutta kun hitaimmankin tuomarin pitää pysyä vauhdissa, niin täytyy kokeilla miten Saikku reagoi jarrutteluun.

Kesällä mökkeiltiin

Muutamia kuvia kesäkuun mökkivisiiteiltä.

Kalastajan kaveri

Pepin viimeinen leposija

Spurttivartti

Köngäskiertely

Palataanpa taas hetkeksi menneeseen kesään eli tarkalleen päivään 10.6. Paluumatkalla Hossasta porukat halusi ajella pitkin ja poikin maakuntaa, joten käväistiin katsastamassa pari köngästä, Hepoköngäs ja vaatimattomampi Komulanköngäs. Pitkiä matkoja ei kävelty, kun molempien putousten lähistölle pääsee autolla, joten Saiva jaksoi hyvin kulkea mukana vaellusreissusta huolimatta.

Mahtavia paikkoja löytyy Kainuunkin luonnosta, kun vaan tietää mistä etsii. Tässäpä otoksia Komulankönkäältä ja sen yhteydessä olleesta myllystä.

Ja sitten 24 metriä korkea vesiputous eli Hepoköngäs (Hevompersie). En kärsi korkeanpaikankammosta, mutta täytyy myöntää, etten uskaltanut aivan kallionreunalle mennä kuvailemaan. Virta ennen putousta oli yllättävän leppoisa, eikä putousta kanootilla meloessa varmaan edes huomaisi ilman pauhua. Kameran lyhyt putki oli autossa, eikä putous mahtunu kokonaisuudessaan kuvaan..

Syöksy tyhjyyteen

Pilvi keskittyy kieli keskellä suuta

Ruskareissu Dalvadasiin

Mepäs hurautettiin viikko sitten tiistaina Saivan kanssa Ouluun Emman ja koirien luokse. Emma tuli uusimman laumanjäsenensä Vannin (Ikijään Erämaan Enkeli) kanssa meitä juna-asemalta noutamaan. Saivalla ei ollut mitään ongelmaa pentusen kanssa, mutta se oli vakaasti sitä mieltä, että Emma on piilottanut Muston ja Sallin jonnekin lähistölle. Paljastettakoon nyt tässä vaiheessa, että Vanni on pentu, jonka oli alunperin tarkoitus tulla minulle, Saivan kaveriksi, mutta toisin kävi. Oli siis ihanaa tavata Vanni, vaikkakin samalla myös hyvin hyvin haikeaa.

Emman luona vastassa olikin sitten lämmin vastaanotto ja varsin riemukas jälleennäkeminen, kun Saiks kohtasi monen kuukauden tauon jälkeen Sallin ja Muston. Ei ollut riemulla rajaa ja jopa Mustopoika, joka tavallisesti näyttää Saivan seurassa kärsivää ilmettä, innostui leikkimään. Iltalenkillä vauhtia sitten piisasikin enemmän kuin tarpeeksi, kun lauma pinkoi menemään pitkin metsiä ja peltoja.

Keskiviikkona käytiin tekemässä ripeästi tallihommat ja lähdettiin sitten kohti pohjoista. Päämääränä pikkukylä Dalvadas Utsjoen lähellä. Automatka meni kivasti: pysähdyttiin Sodankylässä, Ivalossa ja jossain Inarin ja Kaamasen välillä. En ole koskaan käynyt noin pohjoisessa, joten nähtävää riitti keltanokalle. Varsinkin Tenojoen varsi on henkeäsalpaavan kaunis. Perillä mökillä oltiin kahdeksan aikaan illalla.

Ei hullumpi mökkimaisema

Mökkielämää parhaimmillaan

Torstaina suunnattiin Utsjoelle, ekana kohteena Utsjoen Ailigas (yksi kolmesta Ailigastunturista ja niistä pienin: rapiat 300m). Heti autosta hypättyään Saiva bongasi ekat poronsa ja haukku ja hinku porosten perään oli ihan mahdoton. Musto ja Sallikin kommentoivat sarvipäitä, mutta lauman kuopus ei niiden päälle vielä ymmärtänyt. "Lohdutin" Emmaa sanomalla, että ootapa ensi vuoteen, kyllä se sitten.

Isot poseeraa

Vanni ei vielä osaa

Vannitanni talleroinen

 Ailikkaalta otettiin suunta Ellin polulle: noin 2km pitkälle reitille, joka vei läpi Kuolleiden ja Ellin kuolpunoitten Tenon varteen. Tenon rannassa oli makkaranpaistopaikka, joten käristettiin siellä kyrsät.

Maisemapaikalta

Taukopaini maistuu aina

Saiva Tenon varrella.

Ennen mökille paluuta käytiin vielä Skalluvaarassa poroerotusaidalla katsomassa aitoja ja komeaa maaruskaa.

Saikkonen tutustuu poromiesten virityksiin

Perjantaina ohjelmassa oli korkeimman Ailikkaan (620m) huiputus eli kokka kohti Karigasniemeä. Autolla ei päässyt kuin ihan tunturin kupeeseen, joten matka huipulle oli melkoinen. Mutta kyllä sinne päästiin ja näkymät olivat komeat. Alastullessa päätettiin oikaista ja tultiinkin melko jyrkkää rinnettä alas. Hengissä selvittiin kuitenkin.

Päämääränä Ailigas

Perillä! Kyllä kannatti nousta

Nautiskelua, kyllä kelpaa

Jostain syystä asetelma näyttää niin oikealta: lapinkoira tunturissa

Vanni ja Musto

Ei hoksattu ottaa koirille vettä mukaan, joten hurautettiin Sulaojalle juottohommiin. Samalla käytiin katsastamassa pikaisesti Suomen suurin lähde, jota saamelaiset pitävät pyhänä Sáivana. Tokihan Saikkosesta piti ottaa kuvaa Sáivan rannalla, kun on nimensä saanut osittain mokoman mukaan.

Kuva Emma P.

Lauantaina otettiinkin sitten rennosti ja kavuttiin lähihuipulle, Skadjaroaiville. Koirat mokomat vouhottivat porojen perään ja juuri kun ne olivat aikeissa rauhoittua, niin poroja näkyi lisää! Etupartio kävi vissiin tsekkaamassa tilanteen ja muu tokka ohittikin meidät sitten kauempaa. Voi mahoton sitä vouhotusta. Olisi ollut teoriassa mielenkiintoista päästää koirat irti ja katsoa osaisivatko ne toimia kuten kunnon poropaimenen kuuluu. Mutta vain teoriassa.

Tuonne TÄYTYY päästä!

Porot siellä

Haukku kajahti

Pikku häiriötekijä häiritsi Saivan vouhotusta

 Huipulta käveltiin puronvarteen makkaranpaistoon, minkä jälkeen suunnattiin takaisin mökille.

Sunnuntaina herätys olikin sitten jo viideltä(!), ja auto starttasi varttia vaille kuusi kohti Oulua. Reissu oli kaikinpuolin mahtava, maisemat upeat ja seurakin mitä mainioin. Kiitos! Loput kuvat löytyvät galleriasta.

Pakko päästä uudelleen. Lapintaika - se on ihan totta. Ja samaa taikaa on lapinkoiran katseessa, vai mitä mieltä olette?