Nyt tuntui sopivalta hetkeltä palata näihin tunnelmiin. Toki kaikki yksityiskohdat eivät enää loista kirkkaina mielessä, mutta sille nyt ei mahda mitään. Suurimmaksi osaksi kuvat puhuvat puolestaan (vaikkakin välillä mukana oli vain kulahtanut pokkari tai Tamronin objektiivi, jonka kanssa en taida koskaan oppia pelaamaan).
3. syyskuuta suuntasin likkojen kanssa Ouluun Emman luokse. Siitä suunnaksi pohjoinen. Pitkästä aikaa tiedossa tuntureita ja syyskuun väriloistoa!
Joinain aamuina saatiin ihailla pakkasen kuorruttamia varpuja ja laakson usvaa.
 |
| Ostamani tuliainen |
Retki kotitunturiin on tietenkin pakollinen, eväillä tai ilman. Saivan kirkas flexi on vähän epäsopiva näihin olosuhteisiin, vaikka varsin kätevä vekotin taajamassa. (Kaikki nämä kuvat on otettu pokkarilla.)
 |
| Seurueemme miinus minä. Salli ei ollut mukana, kun sillä oli ollut alavireisyyttä |
 |
| Valtakunnan ylimmäinen tarkastaja. |
Toisinaan sää oli selkeämpi heti aamustakin. En kyllästyisi ehkä koskaan heräämään näissä maisemissa. Heti tuvasta ulos astuessa saa henkäillä kumpuilevia tuntureita, Norjassa siintäviä huippuja ja jokea. Ruska ei vielä ollu parhaimmillaan, mutta emme antaneet sen häiritä, vaan up and up we go! (Nämä kuvat on järkkärillä.)
 |
| Poron kakkea, nam! |
Hukkasin kyykkiessäni linssinsuojuksen jonnekin. Etsimme sitä uutterasti, ensin minä ja sitten Emmakin. Ei löytynyt ei, sinne se jäi ainiaaksi. Olisi ihan näppärä opettaa koirille toimiva esine-etsintä, krhm.
Mikäpä se on tunturissa istuskellessa. Koiratkin viihtyi maisemia tiiratessa ihan yhtä hyvin kuin me ihmisetkin. Oli tilaa olla ja hengittää. Ahdistus ja huolet kaikkosi erämaahan päin. Herkistikin ajoittain. Kuinka ihanaa on viettää aikaansa yksinkertaisten asioiden äärellä. Käydä kävelyllä, kantaa vettä saunaan, tehdä ruokaa tulella, hiippailla ulkohuussin (tai varvikkoon) tähtitaivaan alla. Sitä juuri kaipasin ja tarvitsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti