Retkemme alku oli epämääräistä rämeikköä, polku oli paikoin mutainen ja upottava, joten ihan kevyin lenkkarein ei kannata varustautua. Muutamat ojien ylityksiin kyhätyt sillat ja pitkokset olivat käytännössä lahot tällä alueella. Mutta itse luonnonsuojelualueelle päästyämme pitkokset olivat varsin uudet ja täten hyväkuntoiset. Edellisessä blogitekstissä viittaamani konekirjoitustaulut olivat tosiaan myös vaihtuneet, yksi niistä sentään oli jäljellä, olin siitä mielissäni!
Seurailimme tovin lammen rantaa ja Hilpa kävi siellä toki uimassa ja Saiva kahlailemassa. Sitten päädyimme hetkeksi taapertamaan vanhalle metsätielle, josta alkoi hissuksiin nousu. Onneksi pääsimme pian palaamaan metsään ja ryteikötkin olivat jääneet nyt taakse ja saimme nauttia pohjoissavolaisesta kuusikosta.
Sitten alkoi vähän tiukempi nousu kohti Pisan huippua. Matkan varrella oli Pirunkellari, joka on siis ihmisten kätten aikaansaama luola. Ihmiset ovat muinoin louhineet paikalta kvartsiittia korukiveksi; nykyisin olisi enemmän kuin suotavaa jättää kallio rauhaan. Pisa kuuluu samaan muinaiseen vuorijonoon kuin Koli ja Vuokatti. Hauska ajatus, että ne tutut mäet ovat muinoin olleet vuoristo.
Tuolta tulimma.
Pirunkellari ja omituinen otus!
Matkaseurana meillä oli uusi tuttavuus, vanha lapinkoiraherra. Oikein tykkäsi likkojen seurasta ja likat siitä, tosin matka oli papalle hieman uuvuttava, eikä se sitten loppuajasta oikein jaksanut tyttöjen pusutteluja. Pienestä murahduksesta likat heti uskoivat ja siirtyivät telmimään keskenään.
Matka jatkui vielä ylöspäin, rinteeseen oli rakennettu portaat, mutta ne olivat metallia ja varsin epäystävälliset koirien anturoille, vaikka tytöt niitä varmoin jaloin tassuttelikin, joten kapusimme portaiden sivusta ylös, kuten aika moni muukin oli tehnyt. Ylempänä pysähdyttiin haukkaamaan happea, syömään mustikoita ja hörppäämään vettä. Vettä oli koirille tarjolla luonnon toimestakin ihan ok, mutta suosittelen silti ottamaan sen verran vettä reppuun, että siitä on koirillekin hörpyt tarjota.
Mustikoita..
Saivan kanssa syöksähdeltiin kilvan mättäältä mättäälle!
Välillä katseltiin kun toinen retkiseurue meni ohi.
Pappa ottaa lepiä.
Tuossa lammessa Hilippa kävi uimasilla.
Metsämaitikka (?) kukki kovasti, oli oikein isot matot kuusikossa.
Kelo näyttää suunnan - ja huippu lähenee!
Ensimmäinen näköalapaikka, jota ei ole osoitettu ja merkitty, mutta kivat näkymät silti.
"Kuule, näytetään erityisen hömelöiltä nyt!"
Sitten saavutimme huipun ja näköalatornin. Pari kuvaa ehdin hätäseen ottamaan ennen kuin sade saavutti meidät. Kauaa se ei kestänyt, sen verran että ehdin kaivaa sadetakin repusta ylleni. Matka jatkui Kämmenkivelle, joka oli hieman huonosti osoitettu, eräs täti minulta hieman myöhemmin kysäisikin, että olimmeko löytäneet kiven, sillä hän ei ollut sitä bongannut. Viimeisenä - ja itselleni jotenkin merkityksellisimpänä - kohteena Täyssinän rauhan rajakivi. Jee, nyt sen näin! Huippua, että merkit erottuvat vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen, vaikka kivi on eroosiolle niin altis.
Kämmenkivi elikkä suuri siirtolohkare lepäilee siinä.
Rajakivi, venäläisten ja ruotsalaisten merkit.
Käväisimme tämän jälkeen pienen piston ihan karttaan merkityllä näköalapaikalla, mutta miusta se ei ollut kovinkaan huikea, ensimmäinen ja merkkaamaton näköalapaikka oli parempi, joten jos kävelee saman reitin kuin me, niin ei hyväjä käydä tuota pistoa tekemässä, mielestäni. Sittenpä oli aika kiertää ympyrä loppuun ja palata vielä pikku pätkä omia jälkiä takaisin parkkipaikalle. Tulistelupaikkoja matkalla ei ollut, joten en ollut varautunut muuten kuin vesipulloilla ja parilla koirien herkuilla, mutta papan takia pidettiin useita lyhyempiä taukoja. Aikaa kului muutama minuutti päälle 4 tuntia, ihan kiva rupeama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti