Tehtiinpä sitten astetta rankempi reissu eteläisempään Suomeen. Perjantaina lähdettiin töiden jälkeen ajelemmaan kohti Vantaata, perillä oltiin joskus hieman yhden jälkeen yöllä. Saiva-rukka joutui kököttämään autossa melkoisen tovin. Sitten kun ilta pimeni niin likkaa alkoi pelottamaan välähtelevät valot ja se ryykäsi etupenkille minun syliini. Koiruus siis oli takapenkillä kiinni turvavyövaljaissaan ja sen jatkokappaleessa, mutta jatkokappale oli melko pitkällä, koska Saiva tykkää matkustaa takapenkin jalkotilassa. Eli S pääsi änkeytymään etupenkkien väliin ja minä tietysti helläsydämisenä päästin onnettoman pinteestä ja otin sen syliini. Autoilu ei muuten enää ole paha nakki, pitkät matkat tietysti puuduttavia, mutta nuo pimeät yöt yhdistettynä välähteleviin valoihin ylittävät sietokyvyn.
Vantaalla oli siis tiedossa minun ja herran kummitytön pikkuveljen ristiäiset. Pojan pallerohan ei vielä Saivan päälle tajunnut, kun oli niin pieni, mutta päälle kaksivuotias tyttö oli aivan pähkinöinä. Mielestäni oli hellyyttävää miten tyttö unenpöpperöisenäkin muisti Saivan nimen ja hihkaisi koiran nähtyään "Saiva-koira!". Saiva ei edelleenkään ole aivan varma miten tuollaisen pikkuihmisen kanssa pitäisi olla, joten se aikansa ottaa paijaukset vastaan ja siirtyy sitten toisaalle. Keksin sitten (hidasälyisesti), että voisin antaa tytölle nameja, jotta hän voisi antaa niitä Saivalle ja näin Saivakin näkisi lapsen paljon mieluisempana asiana.
 |
| Yhteisen sävelen luomista |
Tyttölapsonen kovasti koitti keskustellakin Saivan kanssa. Kertoili, että junaa ei tarvitse pelätä (ihan kuin Saiva olisi edes noteeraanut koko junaa) ja muutenkin jutteli kovasti pikkumustalle. Monesti piti taas tyttöä muistuttaa, että muistapa välillä antaa Saivan levähtää. Mutta minkäs toinen sille mahtaa, kun koira niin kovasti kiinnostaa. Saiva välillä aina nuoli tytön naamaa ja tyttö sitä aina vähän säikähti. Keksin sitten sanoa, että Saiva tykkää niin kovasti että se sen takia pussaa. Tämän jälkeen tyttö ylpeänä kertoili, että Saiva-koira taas pussasi. Ja halasi Saivaa. Hienosti Saikkonenkin antoi tytön itseään käsitellä, kiltti kuin mikä, hieno pieni koira.
Sunnuntaina lähdettiin aikaisin ajamaan, jotta ehditään järkevään aikaan takaisin Ouluun, joten visiitti jäi lyhkäiseksi. Mukavaa oli. Kunhan poika tuosta kasvaa niin siinäpä onkin Saivalla taas kestämistä, heh.
5 kommenttia:
Jännä ja kurja juttu toi valojen pelkääminen. En oo moisesta ennen kuullutkaan! Onko se pelko syntynyt ihan tuosta vain ilman mitään järkevää syytä?
Meillä toi Caro on ihan mahoton autoilijakoira, joka suorastaan rakastaa päästä mukaan ajelulle, sama kauan ollaan liikkeellä. Onneksi, sillä monta kertaa vuodessa tehtävä Oulu-Lahti-Oulu -reissu ois autoilusta ahistuvan koiran kanssa aika tuskaa. :D
Saivalla tuo valojen pelko liittyy vain ja ainoastaan autoiluun. Eli pimeillä kaduilla kulkiessa ei ole minkäänlaista pimeän pelkoa eikä valojen pelkoa. Saiva voi pienenä vähän pahoin automatkoilla. Pahoinvointi on mennyt ohi aikoja sitten, mutta ei Saiva edelleenkään autoilusta nauti. Se ottaa sen yllättävän rennon näköisesti, mikä siis tarkoittaa sitä, että se pötköttää lattialla ja silmät luppasee, mutta ei nuku. Se on kuitenkin sen verran paineistunut autoilusta, että tuo valon ja pimeän vauhdikas vaihtelu ylittää sen sietokyvyn ja Saiva sitten hakee minusta turvaa.
Näin ainakin olen itse tulkinnut. :)
On se jännä juttu mitenkä eri tavoin koiratkin kaikeen reagoivat. Eipä se pahoinvointi varmastikaan autossa viihtymistä ja autoiluun tottumista aikanaan edistänyt... Tympeää tommonen kyllä!
Onhan se tympeää, mutta tässä vaiheessa se on jo voitto, kun koira ei läähättele ja eikä voi pahoin. :) Tuommoiset valo-varjohermostumiset tuntuu jo pieneltä.
No se. :)
Lähetä kommentti