Männä viikonloppuna käytiin mökkeilemässä Kainuun suunnilla - missäs muuallakaan. Ei oltu kuin yksi yö möksällä ja loppuaika oltiin emännän kotikotona. Sattui valitettavasti huonot kelit, vettä satoi melkein jatkuvasti. Tästäpä syystä ei kameraan tarttunut yhden yhtä kuvaa. Jostain syystä kuvien räpsiminen harmaassa säässä sateen ropistessa niskaan ei houkuttele.
Säästä huolimatta päästiin käymään saaressa. Saiva, Nita ja Pilvi olivat koko konkkaronkka irti ja kylläpäs taas piisasikin vauhtia. Saiva-raasu on tosi reipas, kun pysyy niinkin hyvin pitkäkoipisen Nitan perässä. Nita kun pääsee vetelemään todella suuria loikkia vaikeassakin maastossa, Saivalta moinen ei onnistu ihan niin kätevän näköisesti, kun jalat on monta kertaa lyhyemmät. Saaressa on toisinaan metsäpeuroja, yleensä niitä ei pääse näkemään, kun hoksaavat meidän rantautumisen niin aikaisin, että ehtivät hyvissä ajoin uida viereiselle saarelle. Tällä kertaa melkein törmättiin yhteen peuraan. Liekö jäänyt muista jälkeen? Koirat olivat onneksi aivan eri suunnassa eivätkä peuraa hoksanneet. Peura hoksasi, että nyt on muuten väärä suunta ja lähti kohti rantaa. Heti peuran kadottua metsän siimekseen Nita jolkotteli paikalle, sai vainun ja lähti tuhatta ja sataa rantaa kohti. Saiva tuli hetken päästä perästä, nuuski maata ja pääsi joko Nitan tai peuran jäljille ja lähti myös rantaan. Missään vaiheessa ei kuulunut haukkua ja tovin huudeltuamme koiratkin tulivat takaisin. Taisi peura vetää pidemmän korren. Säikäytti kyllä. Pitää jatkossa muistaa meluta kovempaa, että metsän eläimet ehtivät ajoissa pois alta.
Verijäljenkin vetäisin. Lyhyen taasen, kun edellinen meni plörinäksi, pituutta vain n. 300 m. Kaksi makausta, joista toinen 90-asteen ja toinen loivempi. Vaikeutin roimasti valitsemalla reitin, jonka varrella on montaa erilaista maastoa, mutta Saikkonenhan meni tosi hienosti. Intoa löytyi, 90-asteen makauksen olisi voinut nuuskia tarkemmin, nyt sujahti vauhdikkaasti "sinnepäin". Puolessa välissä harhautui jäljeltä, mutta palasi itse takaisin. Juuri ennen kaatoa Nita alkoi haukkua kaukana mökin pihassa ja sekös suisti meidän likan pois raiteiltaan. Eli heti unohtui jäljen nuuskiminen eikä odottelustani huolimatta palannut itse jäljelle vaan katseli vain mökille päin. Palautin tytön sitten itse jäljelle, mutta jäljellä ei ollut kuin enää about metri, joten jäi vähän paha maku itselle, kun ei päästy enää uudelleen vauhtiin.
Pitäisi päästä useammin jäljelle, josko harjoituksen kautta tulisi varmuutta ja keskittymiskykyä. Sen nyt ainakin teen, että en ainakaan yhtään vähennä veren määrää, enkä tiputa makauksien määriä liian vähiin, jotta mielenkiinto pysyisi ajossa yllä. Ensi viikolla käydään taas Kainuussa, jolloin ainakin vedän Saivalle taas verijäljen. Tähän meidän lähimetsään en ole viitsinyt edes kokeilla jäljen tekemistä, sillä tuossa liikkuu niin paljon koiria, että hajut menisi ihan sekaisin. Pitäisi keksiä joku parempi paikka.
Pitääpä vielä tähän loppuun mainita, että sain taas tuosta eläimestä olla niin ylpeä. Äitini epäili, ettei Saiva pysy vapaana kotikodin pihassa, joka siis on ok-talo suht tiheästi asutulla taajama-alueella, naapurit heti vieressä. Lähdettiin virittämään rastasverkkoja ja päästin Saivan takapihalle vapaaksi siksi aikaa. Eikä likkaa tarvinnut käskyttää kuin kerran, kun meinasi mennä ojan yli naapurin puolelle, muuten pysyi nätisti omalla puolella, vaikkei ole koskaan ennen ollut takapihalla ilman hihnaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti