Mökkielämää ja verijälkeäkin

Männä viikonloppuna käytiin mökkeilemässä Kainuun suunnilla - missäs muuallakaan. Ei oltu kuin yksi yö möksällä ja loppuaika oltiin emännän kotikotona. Sattui valitettavasti huonot kelit, vettä satoi melkein jatkuvasti. Tästäpä syystä ei kameraan tarttunut yhden yhtä kuvaa. Jostain syystä kuvien räpsiminen harmaassa säässä sateen ropistessa niskaan ei houkuttele.

Säästä huolimatta päästiin käymään saaressa. Saiva, Nita ja Pilvi olivat koko konkkaronkka irti ja kylläpäs taas piisasikin vauhtia. Saiva-raasu on tosi reipas, kun pysyy niinkin hyvin pitkäkoipisen Nitan perässä. Nita kun pääsee vetelemään todella suuria loikkia vaikeassakin maastossa, Saivalta moinen ei onnistu ihan niin kätevän näköisesti, kun jalat on monta kertaa lyhyemmät. Saaressa on toisinaan metsäpeuroja, yleensä niitä ei pääse näkemään, kun hoksaavat meidän rantautumisen niin aikaisin, että ehtivät hyvissä ajoin uida viereiselle saarelle. Tällä kertaa melkein törmättiin yhteen peuraan. Liekö jäänyt muista jälkeen? Koirat olivat onneksi aivan eri suunnassa eivätkä peuraa hoksanneet. Peura hoksasi, että nyt on muuten väärä suunta ja lähti kohti rantaa. Heti peuran kadottua metsän siimekseen Nita jolkotteli paikalle, sai vainun ja lähti tuhatta ja sataa rantaa kohti. Saiva tuli hetken päästä perästä, nuuski maata ja pääsi joko Nitan tai peuran jäljille ja lähti myös rantaan. Missään vaiheessa ei kuulunut haukkua ja tovin huudeltuamme koiratkin tulivat takaisin. Taisi peura vetää pidemmän korren. Säikäytti kyllä. Pitää jatkossa muistaa meluta kovempaa, että metsän eläimet ehtivät ajoissa pois alta.

Verijäljenkin vetäisin. Lyhyen taasen, kun edellinen meni plörinäksi, pituutta vain n. 300 m. Kaksi makausta, joista toinen 90-asteen ja toinen loivempi. Vaikeutin roimasti valitsemalla reitin, jonka varrella on montaa erilaista maastoa, mutta Saikkonenhan meni tosi hienosti. Intoa löytyi, 90-asteen makauksen olisi voinut nuuskia tarkemmin, nyt sujahti vauhdikkaasti "sinnepäin". Puolessa välissä harhautui jäljeltä, mutta palasi itse takaisin. Juuri ennen kaatoa Nita alkoi haukkua kaukana mökin pihassa ja sekös suisti meidän likan pois raiteiltaan. Eli heti unohtui jäljen nuuskiminen eikä odottelustani huolimatta palannut itse jäljelle vaan katseli vain mökille päin. Palautin tytön sitten itse jäljelle, mutta jäljellä ei ollut kuin enää about metri, joten jäi vähän paha maku itselle, kun ei päästy enää uudelleen vauhtiin.

Pitäisi päästä useammin jäljelle, josko harjoituksen kautta tulisi varmuutta ja keskittymiskykyä. Sen nyt ainakin teen, että en ainakaan yhtään vähennä veren määrää, enkä tiputa makauksien määriä liian vähiin, jotta mielenkiinto pysyisi ajossa yllä. Ensi viikolla käydään taas Kainuussa, jolloin ainakin vedän Saivalle taas verijäljen. Tähän meidän lähimetsään en ole viitsinyt edes kokeilla jäljen tekemistä, sillä tuossa liikkuu niin paljon koiria, että hajut menisi ihan sekaisin. Pitäisi keksiä joku parempi paikka.

Pitääpä vielä tähän loppuun mainita, että sain taas tuosta eläimestä olla niin ylpeä. Äitini epäili, ettei Saiva pysy vapaana kotikodin pihassa, joka siis on ok-talo suht tiheästi asutulla taajama-alueella, naapurit heti vieressä. Lähdettiin virittämään rastasverkkoja ja päästin Saivan takapihalle vapaaksi siksi aikaa. Eikä likkaa tarvinnut käskyttää kuin kerran, kun meinasi mennä ojan yli naapurin puolelle, muuten pysyi nätisti omalla puolella, vaikkei ole koskaan ennen ollut takapihalla ilman hihnaa.

Röntgenkuvia

Saivan luusto kuvattiin tänään läpikotaisin ja kirjoittelen kokemuksesta tähän, jotta jäisi itselle muistoksi, mutta myös niille mahdollisille lukijoille, jotka eivät ole koskaan koiraansa käyttäneet röntgenkuvattavana.

Eläinlääkäri pisti kankkuun rauhoittavaa ainetta, mikä muuten kirpaisi enemmän kuin rokotukset, mutta Saiva kesti sen kuin pienen reippaan koiran kuuluukin. Sitten jäätiin "luovalle tauolle" kymmeneksi minuutiksi, mutta likkahan kuukahti jo alta viiden minuutin odottelun jälkeen. Oli jännittävää nähdä normaalisti niin valppaan eläimen vaipuvan niin syvään uneen, että sitä sai ihan rauhassa nostella ja räpeltää ilman minkäänlaista reaktiota. Nostin eläinlääkärin kanssa Saikkosen pöydälle kuvattavaksi ja sitten jätimme herran kanssa eläinlääkärin ja hoitajan työskentelemään rauhassa. Minun oli tarkoitus kysyä, että saisinko jäädä huoneeseen seuraamaan toimenpidettä, mutta jännitykseltäni unohdin, enkä sitten uskaltanut enää mennä koputtelemaan. Ehkä seuraavan koiran kohdalla jännittäisin vähemmän ja muistaisin tiedustella asiaa.

Aikamme odoteltuamme meidät kutsuttiin takaisin. Saiva retkotti reporankana lattialla alustan päällä. Se oli tässä vaiheessa jo saanut herätyspiikin, mutta nukkui kuin tukki edelleen. Katsottiin koneelta röntgenkuvat, jotka siis räpsäistiin lonkasta, kyynäristä sekä kaula- ja selkärangasta. Suomenlapinkoiran PEVISAan kuuluu lonkkien kuvaaminen, mutta nykyään kuvataan yhä enemmän myös kyynäriä. Selkärankaa kuvataan harvemmin tässä yhteydessä, eikä Saivankaan rangan kuvaamiselle ollut mitään erityistä syytä. Emäntää nyt vain sattui kiinnostamaan, jotta miltä siellä näyttää.

Laitetaanpas ensiksi kuvat kaula- ja selkärangasta. Eläinlääkäri nähnyt Saivan rangassa mitään häikkää eli terve selkä on typykällä. Selkäranka ei kuulu lapinkoiralla virallisiin tutkimuksiin, joten tulokset eivät tule KoiraNettiin näkyviin. Lonkka- ja kyynärkuvia en uskalla mennä arvioimaan kovin tarkasti, sillä ne käyvät Kennelliitossa arvioitavina.

Seuraavaksi kuva lonkasta. Lonkat eivät ole priimaa: lonkkaluiden päät eivät istu lonkkamaljoihin niin hyvin kuin voisi, mutta muuten lonkka on eläinlääkärin mukaan siistin näköinen. Sen enempää en lähde spekuloimaan, kerron tietysti tulokset kunhan ne itse saan.

Ja lopuksi kyynärät, joita jännään itse eniten. Ensin terve kyynär, jossa eläinlääkäri siis ei nähnyt mitään normaalista poikkeavaa.

Ja viimoisimpana toinen kyynär, jossa näkyy pieni muutos, jonka olen ympäröinyt punaisella. Eli siis haaleasti näkyvä "kohouma", jonka ei kuuluisi olla tuossa.

Herätyspiikistä huolimatta Saiva olisi tahtonut vain jatkaa uinumista ja hoitaja kävikin sitten herättelemässä laiskiaista viheltelyllä ja käsien taputtelulla. Siinä vaiheessa tyyppi jaksoi jopa kohottaa päätään, vaikkakin oli selvästi aivan tokkurassa ja kun allekirjoittanut lähti kohti ovea ja huutelin mennessäni "lähdetään", niin sitten se nousi ja otti jo haparoivia askeleitakin. Hetken rapsuttelujen jälkeen lähdettiin sitten hissuksiin köpöttelemään autoa kohti. Tyttörukka oli aivan pöhnässä, kielikin meni suuhun vasta kotiin päästyä ja edelleen se nukkuu. Välillä katselee ja piippailee hassua oloa.

Koko homma käyntimaksuineen tuli maksamaan 240e, plus lisäksi Kennelliitto lähettää laskun ennen tulosten saamista. Nyt jäämme siis vain odottelemaan Kennelliiton eläinlääkärin arvioita. Eläinlääkärin mukaan Saiva kyllä pötkii näillä koivilla pitkälle, eikä pieni muutos kyynärässä estä agilityn harrastamistakaan.

Kesäisiä kuvia

Eilen räppäsin muutaman kuvan Saivasta. Likka napottaa "ankkalammen" rannalla (liekö oikeasti Kuivasjärveä), yksi lempparilenkkipaikoista. Kun Saiva huomaa, että käännytään lammelle niin haluaisi pistää juoksuksi. Ja syykin tähän innokkuuteen on selvä.

Sorsat nimittäin. Saiva rakastaa sorsia ja niiden kyttäämistä. Se ei hätyytä niitä, paitsi mikäli ne eksyvät rannalle.. Ainakaan likka ei hauku niitä, toisin kuin silkkiuikkupariskuntaa, joka myös asuu tuolla vesiläntillä. Silkkiuikuista en saanut kuvaa, kun tykkäävät pulikoida kauempana. Hauskinta on, että varsinkin yksi näistä sorsista seuraa Saivaa kuin hai laivaa ja vaakkuu niin maan mahottomasti. Se tuleekin todella lähelle Saivaa ja Saiva vain katselee takaisin. Harmi, kun kyseistä sorsaa ei tämän lenkin yhteydessä näkynyt niin en saanut ikuistettua tilannetta.

Kyttäystä

Tänään Saivan kaveri Salli täytti kolme vuotta! Synttärien kunniaksi lähdettiin mustikkaretkelle, missä vierähtikin melkein viisi tuntia. Emännällä oli kova tavoite kerätä sankko täyteen, joten kamera ei päässyt mukaan ulkoilemaan. Saivalla, Sallilla ja Mustolla oli toki hauskaa, kuten aina. Kävivät pahalta haisevissa lammikoissa pulikoimassa, keräsivät itseensä pikkuruisia takiaisia ja juoksivat sydämensä kyllyydestä. Niin, mainittakoon sekin että emännän tavoite ei täyttynyt, vaan sankko jäi puolilleen.

Pitää vielä mainita sekin huomionarvoinen seikka, että erään toisen retken yhteydessä Saiva ui ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti! Saiva ui viime kesänä ensimmäisen kerran, mutta se oli putoamisen seurausta. Nyt Saiva ui damin perään, itkun kera tosin, eikä toista kertaa uinut. Mutta uipahan kuitenkin! Ja hienosti vetelikin menemään, ei mitään turhia pärskimisiä.

Huomenna onkin sitten jännät paikat, kun käydään eläinlääkärissä. Saivalta tutkitaan lonkat, kyynärät ja selkäranka. Samalla reissulla varaan ajan silmäpeilaukseen + polvien ja sydämen tutkimiseen. Lapinkoiran PEVISAan kuuluu vain lonkat ja silmät, mutta ajattelin asian niin, että kerta jotain tutkitaan niin tutkitaanpa sitten kunnolla.

Loppuviikosta lähdetäänkin sitten Kainuuseen, josko vähän mökkeiltäisiin ja huilattaisiin.