Tiilikan valloitus

3.-5.7. saatiin toteutettua tämän vuoden todennäköisesti ainoaksi jäävä kunnon (yön yli) patikkaretki. Ihanaa, kun ystävän kanssa saatiin tämä toteutumaan! Kohteeksi valikoitui yksissä tuumin Tiilikkajärven kansallispuisto, joka oli meille molemmille täysin vieras paikka. Perjantaina heti töitten jälkeen hurautin reilu 1,5 tunnin matkan kansallispuiston pohjoispäähän, osuvasti Pohjoisniemen parkkipaikalle. Kääntyessäni asfalttitieltä hiekkatielle alkoi vähän hymyilyttää; liikennemerkissä nimittäin luki, että "ajo sallittu omalla vastuulla". Alkupätkä tiestä olikin aika möykkyinen ja kivinen. Talvella tuota tienpätkää ei pidetä kunnossa, joten keväällä kelirikon aikaan voi olla melkoisen kulkukelvoton.

Perillä matkaseuralaiseni jo odottikin, ilman koiria! Oltiin siis vain me kaksi naikkosta ja miun koirat. Tällä kokoonpanolla mahduttiin juuri sopivasti yhteen kolmen hengen telttaan, joka Emmalla oli mukana. Parkkipaikalla hieman säädettiin kantamusten kanssa ja käveltiin sitten vajaa kahden kilometrin matka Kosevalle, josta löytyi nuotiopaikka huusseineen ja pieni tupa. Suunnittelimme viettävämme yön tuvassa (lemmikit sallittu), mutta vetäytyessämme nuotiopaikalle iltapalaa valmistamaan, paikalle pelmahti naiskaksikko, joka ryykäsi tupaan kantamuksineen. Mikäs siinä, olihan meillä teltta mukana. Siinä pyttipannun ja ryynimakkaroiden paistuessa hoksasin yhtäkkiä, että nyt on puhelin hukassa. Ronklasin rinkan taskut läpi, mutta eipä se auttanut kuin lopulta palata puolijuoksua autolle. Siellähän se luuri lepäsi auton päällä, kuten pelkäsinkin. Onneksi oli tallessa. Emma oli ihanasti pitänyt iltapalan lämpimänä ja ehtinyt laittaa teltankin pystyyn, kun palasin hengästyneenä "iltalenkiltä". Juuri kun saatiin syötyä, juotua iltakaakaot ja ruokittua hiskit, alkoikin ripsiä vettä, joten vetäydyimme vatsat pullollaan asumukseemme turisemaan ja sitten vaipumaan uneen sateen ropistessa telttakangasta vasten.

Tie Kosevalle

Reissuasumus. Kuva: Emma P.

Kosevan tupa

Aamu valkeni harmaana, mutta tyynenä. Aamiaiseksi tuhdisti munia ja pekonia kera näkkärin, kuivalihan ja teen. Kamppeet kasaan ja nokka kohti parkkipaikkaa. Käytiin hakemassa autolta lisää ruokaa ja siitä sitten suunnattiin kaakkoon, polulle, joka kulki Tiilikkajärven rantoja pitkin. Tällä pätkällä oli todella huonossa kunnossa olevia pitkoksia. Ne oli tietty yön sateesta märkinä, mutta lisäksi lahoja ja mikä pitkos mihinkin päin kallellaan. Sääskiä oli vallan kiitettävästi, onneksi Hilipalla oli kantamuksenaan koirien tarvikkeiden lisäksi hyttysmyrkky, niin oli helppo lisäillä tököttiä iholle. Päästiin viimein taukopaikalle, Koirakivelle, jossa olikin edellisillan kaksikko nuotiolla. Me pidettiin vain muutaman pähkinän ja suklaan mittainen tauko (koiruuksille kuivattua kanafilettä) ja jututettiin kaksikkoa. Ennen lähtöämme siihen tuli toinenkin kulkijakaksikko, joilta saimme kuulle, että seuraavalla leirintäpaikalla oli aamulla ollut kolme telttaa pystyssä. Huh!

Hiskit jo odottaa aamiaista

Visualistin silmä lepäsi yksityiskohdissa, joita joku oli viitsinyt alueen huusseihin tehdä. Ja pärekatto, aijai.

Meikän kokkelit

Toi kirkuvampi on miun ja hillitympi toverin

Reipas retkikoirakin reppuineen valmiina

Vapaamatkustaja

Hei, mitäsäteet! Kuva: Emma P.

Majavien pesäpaikka. Tosin mie taisin löytää niiden uuden kodin, sijainti jääköön salaisuudeksi

Täyssinän rauhanraja siellä keskellä järveä.

Noita unohtanu luutansa?

Kämmeköitä oli paljon!

Minä niin mieleni pahoitin, kun kukkia kuvasivat

Tauko Koirakivellä, bongaa kuvasta koira

Koirakiveltä jatkoimme Tiilikanautiolle, joka on hyvin vanha pihapiiri. Rakennukset pihassa ovat 1920-luvulta, mutta tuvasta löysimme tarinoita, jotka kertoivat, että alueella on asuttu jo 1600-luvulla. Se tarina tosin oli vähemmän miellyttävä, sillä se kertoi pariskunnasta, joka oli syönyt omat lapsensa ja erään orpopojankin. Tuvassa oli esillä myös alueelta löytyneitä vanhoja esineitä: astioita, kirveen terä, kenkä ja joitain luita. Luista tuli vähän hyytävä olo. Oli talossa myöhempänä aikana asunut myös sissipäällikkö, mutta päällimmäisenä jäi mieleen kannibaalitarina. Hatunnosto kyllä Metsähallitukselle, joka on pitänyt rakennuksista ja pihapiiristä huolta.

Hete

Tiilikanautiolta lähti Autionkierto, joka käsitti suurimmaksi osaksi suota ja oli täten pitkälti pitkospuita pitkin tallaamista.

Kuva: Emma P.

Taivaannapa-kuusi. Ihan uusi nimitys, aina oppii uutta

Tilataidetta parhaimmillaan: retkeilijöiden perusilmeet?

Autionkierrolta päästiin Uiton kämpälle, joka on suuri vuokratupa. Lukaisin myöhemmin netistä, että sinne mahtuu majoittumaan melkoinen lössi ja sitä vuokrataankin ihan isoillekin ryhmille. Pihasta bongasin myös parit aurinkokennot, mikä selittää sisällä näkyneet kattovalot. Uiton kämpällä on myös kaivo, josta saa puhdasta vettä, muuten alueen vedet tulee tietysti keittää ennen juomista. Meillä molemmilla taisikin olla kahdet retkipullot mukana, mikä riitti hyvin juomatarpeiksi. Ruoanlaittoon ja teevedeksi keiteltiin järvivettä.

Uitolta lähdettiin parin sillan kautta Venäjänhiekalle, joka on toinen alueen sallituista leiriytymispaikoista (Uiton kämppää ei lasketa). Tämä siirtymä oli lyhyt, ja meillä olisikin jäänyt hyvin aikaa käydä kiertämässä lounaan jälkeen myös 7 km pituinen Uitonkierto, joka olisi vienyt kansallispuiston eteläpään lähtöpisteelle Sammakkotammelle ja kiertänyt sitten takaisin Venäjänhiekalle. Venäjänhiekalle päästyämme ja saatuamme nyyttipotut tulille alkoi kuitenkin vihmoa reippaalla kädellä vettä järveltä päin melkein vaakatasossa. Siinä sitä sitten kökittiin myrtseinä ohuissa capreissamme sadetakit päällä, kunnes alkoi väkisin naurattamaan, kun siinä takamukset tuulta vasten paisteltiin sipulia ja läskiä pannulla, joka sekin oli melkein puolillaan vettä. Koiratkaan ei kastuneet niin pahasti, kun löysin niille paikan kuusen suojasta. Loppuihan se sade lopulta ja mussutettiin eväämme ja kuivateltiin itseämme nuotion äärellä. Lopulta päätettiin, että leiriydytään heti ja jätetään Uitonkierto kiertämättä, niinkin mukavaa kuin se olisikin ollut kokea.

Parit sillat piti ylittää.

Venäjänhiekka

Hiippa miettii, miten aallokosta juodaan

No tällai rouheesti vaan, tuumasi Saikku

Vesipeto lipsutteli kuitenkin sitten näin

Siellä se pottunyytti kellottaa

Käytiin me illan ratoksi vielä kävelemässä Kalmoniemessä (taas lupaava nimi), jonka kärjestä pääsisi kahlaamalla ja uiden Pohjoisniemeen, josta pääsisi takaisin Kosevalle ja siitä autoille. Käytiin toteamassa, että salmen ylittäminen on tosiaan mahdollista, ja aiemmin tapaamamme naiskaksikko olikin sen jo ylittänyt sille päivää. Palattiin takaisin leiripaikalle ja olimme kiitollisia, että olimme ehtineet varaamaan suojaisimman ja rauhallisimman telttapaikan. Venäjänhiekalle nimittäin alkoi valumaan pitkin iltaa sakkia ja lopulta siellä olikin meidän lisäksemme neljä telttakuntaa. Ei mikään ihanteellisin juttu meikäläisille, jotka etsimme patikkaretkiltä sitä luonnon rauhaa. Mutta aina ei voi voittaa, joten ei kun vaan trangialla lättyjen paistoon. Palan painikkeeksi suklaata, pähkinöitä ja rusinoita, sekä kaakaota ja keksejä. Nams! Olimme päättäneet jo muutenkin vetäytyä aikaisin yöpuulle ja kun kiusaksi ilmestyi polttiaisia, niin sehän toki vain vahvisti päätöstä. Aikaisin siis makuupussukoihin köllimään ja koirat kainaloon (oikeasti niiden paikka oli jalkopäässä, mutta varsinkin Hilpa tuppaa löytymään aamulla kainalosta). Vielä ennen nukahtamista katselimme, kuinka aurinko pilkisteli vielä pilvien lomasta.

Kalmoniemi. Kuva: Emma P.

Ylityspaikka. Kuva: Emma P.

Kerran vannoin, ettei mulle crockseja tule

Selviytymispakkaukseni

Lättyjä, nams

Aamulla noustiin jo puoli seitsemältä ja kuunneltiin jo teltasta käsin, että taitaapi tuuleskella. Aurinko möllötteli taivaalla ja oli retken selkein päivä, mutta tuuli oli kova ja suorastaan kylmä. Järvenselällä oli vaahtopäitä. Söimme muna-pekoni-näkkäri-kuivaliha-mustikkasoppa-tee -aamiaisen omiin ajatuksiimme vaipuneina, minkä jälkeen todettiin, että ei lähdetä yrittämään Kalmoniemi-Pohjoisniemi -ylitystä. Kylmä aamu ja kova aallokko eivät varsinaisesti herättäneet innostusta lähteä uimaan tavaroiden ja koirien kanssa. Kamppeet siis kasaan ja takaisin omia jälkiä pitkin. Oltiin jopa niin vihmeriä, että kiersimme uudestaan Autionkierron, vaikka tarkoitus oli oikaista Uiton kämpältä suoraan Tiilikanautiolle. Noh, mikäs tuossa, suo oli vielä sievempi auringon paistaessa.

Kainaloeläimeni kasvattajansa kainalossa. Kuva: Emma P.

Ja aamiaista

Koirakivi

Vähän sitä kehnompaa pitkosta

Autoilla oltiin jo puoliltapäivin, joten ainakin mie kotona jo hyvissä ajoin. Kilometrejä ei niin mahottomasti tullut, mutta eipä se pääasia olekaan. Mukava retki oli, koirat oli reippaita, seura erinomaista ja Tiilikka kaunis paikka, vaikkakin leiriytymisalueillaan turhan vilkas omaan makuun. Pitkospuita oli paljon, toki kun suota ja kosteikkoa oli niin paljon, mutta kyllä sekaan mahtui kuivempaakin kangasta. Pitkospuut pitkälti hyvässä kunnossa, alkupäätä lukuunottamatta. Nuotiopaikat olivat hyvin huollettuja, kaikissa huusseissa jopa vessapaperit, ja ihan erityisesti sisintä lämmitti ne pienet yksityiskohdat, joiden eteen oli nähty vaivaa.