Muutama sana metsästä

Kuopio on suhteellisen metsäinen asuinpaikka, varsinkin tietyt asuinalueet. Yksi kriteeri, millä olen asuinpaikkani täällä valinnutkin, on ollut hyvien metsäisten lenkkireittien läheisyys. Jotkut metsäalueet ovat vilkkaampia, jotkut rauhallisempia, mutta pääasia että on luontoa ja metsää.

 Metsän koira tahdon olla, sankar' jylhän kuusiston.

Nykyisellä asuinpaikalla on kolme otollista metsää, tai no oikeasti kyseessä on vain yksi iso metsä, mutta joka tapauksessa! Yksi osa tästä metsästä on sellainen, että sinne lähdemme aina autolla (n 15 min ajo). Se metsä on kaikista rauhallisin ja helppokulkuisin. Toinen osa metsästä on sellainen, että asunnolta kestää kävellä n. 30 min ennen kuin pääsee "kunnolla" metsään. Tämä on paikoin hyvinkin vaikeakulkuinen. Kolmas osa taas sitten on ihan lähellä (n. 15 min kävelyn päässä) oleva virkistysmetsä, joka on osittain suojeltua aluetta. Siellä on mahdollisuus paistaa makkaraa ja on luonnosta kertovia opaskylttejä jne. Tässä osassa metsää kulkee siten myös eniten ihmisiä.

Virallista virkistysmetsää ja suojelualuetta ei mikään uhkaa, mutta kaksi muuta ovat nyt rakennusuhan alla. Tai no, adresseista ja väestön muista vastaväitteistä huolimatta ne on nyt kaavoitettu ja seuraamme vain kauhulla, kuinka paljon ja millä tahdilla näihin metsänosiin rakennetaan. Yksi missio tälle vuodelle onkin löytää uusia lenkkeilymetsiä kauempaa, mutta mikään ei koskaan tule korvaamaan lähimetsiä, joihin ehtii suunnata lenkin kiireisempänäkin päivänä.

 Tapiolan vainiolla karhun kanssa painii käyn

 - ja maailma unholaan jääköön.

Viime aikoina tämä metsien menettämisen uhka on koskettanut suurempaakin osaa väestöstä. Koko Suomi on hypähtänyt varpailleen kiistellyn metsähallituslain ansiosta. Toivon täydestä sydämestäni, että laki vedetään uudelleen valmisteltavaksi ja kaikki tahot miettisivät nyt ihan juurta jaksain, että voidaanko luonnolle asettaa tulostavoitteita. Ajat ovat kehnot jo muutenkin, pitääkö ihmisiltä viedä vielä se viimeinen yhteinen ja vapaa asia: luonto?

 Ihana on täällä rauha, urhea on taistelo.

 Myrsky käy ja metsä pauhaa, tulta iskee pitkäinen, ja kuusi ryskyen kaatuu.

Moni suomalainen saa metsästä sen saman kuin minäkin. Vapauden. Tyyneyden. Kaarnan kosketuksen iholla. Sammalmättään jalan alla. Lintujen laulun. Hiljaisuuden. Rauhan. Syvän mielihyvän siitä, että kaiken stressin ja ahdistuksen voi jättää sillä hetkellä, kun metsään astuu. Ihmissielu tarvitsee luontoa. Hekin, jotka eivät ymmärrä tarvitsevansa sitä, tarvitsevat kuitenkin. Puhumattakaan siitä, mikä vaikutus sillä olisi luomakunnalle itselleen. Linnut, nisäkkäät, matelijat, hyönteiset.. Mikään ei voi näitä asioita korvata, ei yhtään mikään. Sieluani korventaa ajatus, että metsät vähenisivät entisestään. Luonto on antanut meille paljon, elannon ja suojaavan sylin. Eikö olisi jo korkea aika meidän pitää huolta siitä.

 Viherjäisell lattialla, miss' ei seinät hämmennä

 Tähtiteltin korkeen alla käyskelen ja laulelen, ja kaiku ympäri kiirii.

Metsän koira tahdon olla...

Tämän postauksen kuvat on otettu eilen metsässä, jossa on jo alettu kaatamaan puita reuna-alueelta. Kuvien tekstit on kappaleesta Metsämiehen laulu (Aleksis Kivi ja Jean Sibelius).