Jään muotoja

Ei olla viime aikoina päästy jäälle, mutta nyt on kuitenkin ollut jo sen verran monta päivää pakkasta, että käytiin katsastamassa tilanne ja hiphei! Jään päälle tullut vesi oli jäätynyt, joten varpaiden kastumisesta ei enää ollut pelkoa!

Talking to me?!

Aurinkoinen pakkaspäivä ja päivän valoisin hetki, mutta aurinko ei vielä yllä järveä reunustavien puiden latvojen yläpuolelle. Mukava retki silti. Sain vähän paremman kuvan koskella talvehtivista joutsenistakin.

Joutsenia katsellessa havahduin äkkiä siihen, että sorsien ja telkän luona touhotti jotain pienempääkin. Koskikara! Harmittavan kaukana tosin.

Kuvailin virran taiteilemia jääkuvioita.

Saivalla taas oli jumppatuokio (tässä vaiheessa jo flexissä, ettei innostu menemään liian lähelle sulaa).

Edettyämme kosken vartta vähän matkaa jäin kuvailemaan virtaa, kunnes huomasin että Saiva istua napottaa vieressäni ja steppailee etutassuillaan. Akan oma lintubongari oli huomannut lähemmäs lehahtaneen koskikaran ja hienosti malttoi olla hiljaa paikallaan, vaikka selvästi olisi tehnyt mieli päästää iloinen haukahdus.

Hetken poseerasi ja sitten lensi vastarannalle

Niin ja vuoden eka reissu on tiedossa! Kuun viimeisenä viikonloppuna lähdetään Emman ja Vannin kanssa Kuopioon jalostuspäiville. Vanni menee kehään asti, mutta Saiva vain turisteloi ja luovuttaa verta geenitutkimukseen (HOX! Vähällä vaivalla voitte auttaa tärkeissä tutkimuksissa, joista on apua ihmistenkin sairauksien hoidossa).
Ennen Kuopiota käydään yöpymässä yksi yö Kajaanissa Mysslan ja Klepan luona, ja myös Kuopiosta palatessa viivytään päivä tai pari Kajaanissa.
Kivaa!

P.s. Pilvi ei arvosta lapinkoiran lailla -15 asteen pakkasta.

Avainten etsintää

Sain kerrankin kauaskantoisen ajatuksen siitä, minkä höydyllisen tempun voisin Saivalle opettaa. Allekirjoittaneella on nimittäin huono tapa unohdella tavaroita minne sattuu (avaimet, kännykkä, ennen myös silmälasit..). Sen siitä saa kun mennä touhottaa ja on monta rautaa tulessa yhtäaikaa ("vienpäs kännykän omalle paikalleen, ei mutta minunhan piti laittaa pyykit kuivumaan" ja sekin saattaa jäädä kesken, kun muistan jotain muutakin tehtävää, ja viimeistään siinä vaiheessa puhelin on hukassa).

Mutta asiaan. Koskapa jossain vaiheessa tästä kotoa lähden uudelleen suureen maailmaan, mutta tällä kertaa yksin eikä siis kukaan ole soittamassa puhelimeeni sen löytämiseksi, eikä huolehtimassa että avaimet ovat omalla paikallaan, ajattelin opettaa Saivalle avainten ja puhelimen etsimistä. Välttääkseni pöydälle hyppimistä ja puhelimen kuolavaurioita opetan vain esineiden etsimisen ja ilmaisun (tökkääminen).

Aloitettiin avaimista. Avaimet lattialle, naksutin käteen ja kasa nameja käden ulottuville. Naksautin ja palkkasin jokaisesta avaimien nuuhkaisusta. Välillä piti vähän vinkata omalla kädellä avainten suuntaan, mutta sieltä se juttu alkoi hahmottua. Olen huomannut, että S oppii parhaiten, kun se muutaman toiston jälkeen saa nukkua yön yli. Nytkin tehtiin niin, että pari naksuttelutuokiota illalla ja seuraavana aamuna tyyppi oli jo niin hyvin kartalla, että se vain asettui makaamaan avainnipun luokse ja sitten mentiin linjaa: tökkäisy-nami. Selvä merkki siitä, että vaikeustasoa ylemmäs!

Seuraava vaihe oli siis nakella avainnippua kauemmas. Kyllä piti taas tuumata tovi jos toinenkin, että mitenkäs nyt. Saiva rupeaa makaamaan maahan ja heiluttamaan häntää jos se ei tajua, mitä siltä vaaditaan. Jos innostuin ja nakkasin avaimet vähän liian kauas (vaikeustasoa kaksi astetta ylemmäs yhden sijaan), niin heti tuli hännänheilutuspalautetta emännälle.

Mutta hitaasti hyvä tulee. Me ollaankin pidetty vain pari naksutustuokiota/päivä ja sitten nukuttu yön yli. Nyt muutaman päivän opettelun jälkeen Saiva osaa yhdistää käskysanan "avaimet" avainnipun tökkäisyyn. Avaimet ovat vielä helposti lattialla parin metrin päässä, mutta ne kaksi kuuluisaa hernettä ovat selkeästi kohdanneet Pikkumustan aivokopassa, joten tehtävä suoritettu! Vielä vahvistusta ja vahvistusta, niin ehkä ne avaimet sitten joskus oikeasti löytyykin kun tarve tulee.

Sama opettelu vielä puhelimen kanssa (joka on useammin hukassa).

Uusvuos

Ilokseni voin sanoa, ettei Saiva vieläkään osoita paukkuarkuuden merkkejä - ja koputan puuta! Kun kuuntelee ja lukee paukkuja säikkyvien koirien vuodenvaihteesta, niin eipä paljon naurata. Eikä myöskään naurata, kun selailee karkurit.fi -sivustoa.

Väliaikaisessa laumassamme (eihän tässä olekaan vierähtänyt kuin puolivuotta, hups) illan juhlinnat menivät varsin rennosti. Nitahan on männä vuosina pyrkinyt rakettien perään ja haukkunut paukahduksia ja höntännyt ikkunasta toiseen, josko vaikka verhon raosta jotain näkyisi. Viime vuonna ilmeisesti Saivan rento esimerkki auttoi vähän ja liekö nyt auttanut se, ettei nuoremmat sisarukseni juosseet sisälle ja ulos, vuoroin ampumaan raketteja, vuoroin lämmittelemään. Parikin naapuria kyllä sinkosi raketteja taivaalle, mutta koirakolmikko ei turhia stressannut. Nitakin nukkui suurimman osan illasta. Itse käytiin katsomassa kaupungin ilotulitus klo 21 ja muuten löhöiltiin kotona.

                                                      ***

Mennyt vuosi oli varsinainen muutosten vuosi. Saiva muutti toisen kerran elämänsä aikana, sen elämästä hävisi yksi tärkeimmistä ihmisistä, ja sen piti sopeutua elämään koiralaumassa täyspäiväisesti.

Saikkonen kävi vuoden alussa luonnetestissä suoriutuen siitä varsin itsensä näköisesti (loppupisteet +110). Kesällä reenailtiin lappalaisporukalla säntillisemmin kuin koskaan aiemmin ja emäntää meinasi tokokärpänenkin puraista. Rallytokoa kokeiltiin. Mejäkoe oli kovasti suunnitelmissa, mutta se nyt sitten jäi kuitenkin vielä hautumaan.

Terveysrintamalla oltiin sinänsä terveitä. Eläinlääkärille kuskattiin rahaa helmikuussa polvikontrollin merkeissä, mutta siellä näytettiin vielä vihreää valoa normaalin elämän jatkumiselle. Loppuvuosi pätkittiinkin menemään niillä koivilla, jotka Pikkumustalle on suotu.

Kavereiden kanssa kovasti leikittiin. Salli oli hoidossakin emäntänsä reissun ajan ja se oli varsin riemastuttavaa aikaa Saivalle. Saimme myös uudet kaverit: paimensukuisen Niuniun ja emäntänsä Elinan. Saiva tapasi myös ensimmäistä kertaa serkkuni koiran, Oton. Keväällä jännitettiin kovasti josko olisi tullut karvaista perheenlisäystä, mutta elämänjoki päätti virrata aivan toiseen suuntaan.

Pienten päiväretkien lisäksi retkeiltiin muutenkin. Kesällä käytiin Suomussalmen Hossassa viikonloppuvaelluksella Muston ja Sallin kanssa. Syksyllä käytiin ruskaretkellä Lapissa saman porukan plus Vannin kanssa. Varsin ihania reissuja molemmat. Lisäksi S pääsi tutustumaan moniin maatilan eläimiin ja mökkeilimme myös paljon.

                                                    ***

Tänä vuonna päällimmäisenä suunnitelmissa on löytää töitä ja sitä myötä vaihtaa asuinpaikkaa. Eli Saivan kolmas muutto ja sopeutuminen, koirakamujen löytäminen ym. Loppusuunnitelmat riippuvat hyvin pitkälti tästä.

Syksyllä on polvikontrolli ellei sitä ennen satu mitään mullistavaa. Katsotaan sitten, mitä sillä suunnalla tapahtuu. Muuten terveyspuolella toivotaan että Saiks pysyy terveenä ja pidetään hyvää kuntoa yllä.

Olisi mukava päästä treenailemaan johonkin porukkaan, mutta katsotaan sitäkin sitten, kun muutetaan. Samoilla kantimilla on mejäkoe: katsotaan miten päästään treenaamaan kesällä.

Toisen koiran tuleminen tuntuu tässä vaiheessa ikuisuusprojektilta. Se riippuu niin monista seikoista, mutta eihän sitä koskaan tiedä josko vaikka elämäntilanne sallisi pennun ottamisen. Se saa nyt kuitenkin edetä omalla painollaan.

Toivottavasti päästään myös tervehtimään Oulun kamuja jossain vaiheessa vuotta.