Vätsärin epäonnen vaellus

Yritän pala kerrallaan purkaa meidän kesäloman rientoja tänne blogiin aina, kun arjen riennot antavat sen verran periksi. Aloitan nyt Vätsärin erämaahan suuntautuneesta vaelluksestamme syyskuun toisella viikolla, kuvat ovat pokkarilaatua. Hilpan kasvattajan, hyvän ystäväni, kanssa olimme sopineet jo keväällä, että tänä vuonna lähdetään ruskavaellukselle. Vaihtoehtoina oli pari kohdetta, joista Vätsäri valkkaantui viime hetkillä voittajaksi ihan sääennusteiden takia.

Ajelimme siis kolmen koiran (miun tytöt ja Musto) kera pohjoiseen. Päivä kääntyi iltapäivään ennen kuin yhytimme Piilolan polun alkupään, joka oli myös retkemme alkupiste. Oli mukava lähteä kulkemaan pitkästä aikaa, vaikka jo alkumatkasta todettiin, että maasto on välillä hyvinkin märkää. Tämän pääsimme toteamaan myöhemmin kantapään kautta.

Ei ihan päässy koirat kantamuksineen yli, ne meni siis ali.

Keinojärvi

 

Yhytimme ensimmäisenä Kessijärven entisen autiotuvan, joka on siirtynyt yksityiseen omistukseen. Kaunis tila, josta jatkoimme matkaa kohti Kuivaslompoloa, joka kartalta vilkuiltuna näytti lupaavalta leiriytymispaikalta. Matkan varrella reissutoverini onnistui upottamaan ensimmäisen kerran jalkansa suonsilmäkkeeseen. Kuivaslompolon rannalta löytyi hyvä leiripaikka, nuotiotakin koitimme saada syttymään, mutta oli kosteaa ja alkoi jo turruttaa pitkä ajomatka ja kulkeminen, joten luovutimme sen suhteen. Tai no, minä olin lähinnä huonona tsempparina ja kaveri sitä nuotiota koitti sytyttää. Iltapala siis naamaan ilman nuotiota koko poppoolle ja teltan uumeniin nukkumaan. Koiruuksille petasimme pedin absidiin, sinne ne käpertyivät takit päällään nukkumaan tuumailtuaan hetken järjestelyä.

Kessijärven ex-autiotupa.

Poluilla oli märkää.

Kuivaslompolo toivotti hyvää yötä.

 Aamu oli kaunis ja tunnelma olisi ollut kohdillaan, mikäli rinkkani lantiovyö ei olisi kipeyttänyt luitani. Pitäisi kehitellä ihan oikeasti jotain pehmustetta siihen. Mutta ei kun vain matkaan! Ensimmäinen päämäärä oli Nuottamajärven rannalla oleva laavu lounaan merkeissä. Matkalla sinne ehdin humpsahtaa laholta pitkospuulta suohon, jalan lisäksi myös takamus sai osansa suokylvystä. Nuottamajärven laavu oli nätti, ylityksessä tosin kastelin toisenkin kenkäni, joten laavulla kuivattelin epätoivoisesti sukkiani nuotiolla. Lounaan lisäksi suunnitelmoitiin reittiä uusiksi. Ensin nimittäin aioimme kävellä Piilolan tuvalle asti, mutta karttaa katsellessamme päätimme lähteä oikomaan, eli omia polkuja pitkin kohti kolmen valtakunnan rajapyykkiä, joka oli retkemme pääasiallinen tavoite.

Plups.

Tästä yli hops!

Taukokoira.

Makkarat ja sukat sulassa sovussa notskilla.

Laavulta lähdimme kulkemaan minnekäs muuallekaan kuin harhaan. Noh, sitä sattuu, pari kilometriä suossa läpsytellen ja todeten ettei puron pirulaisesta pääse yli. Uusiksi siis ja löytyi se suunniteltu kuivakin reitti. Sittenpä sattui taas yksi haveri, kun kaverilla sattui jonkin asteinen arviointivirhe ja paikoilleen jysähtänyt Musto kaatoi kaksijalkaisen kivikkoon. Onneksi tuli vain mustelmia ja vähän verta peukalonpäästä ja vaellussauva katkesi. Taukoa siinä pidettiin tovi, kaveri veti henkeä ja jutusteltiin siitä, mitä vaaroja vaelluksilla on, varsinkin erämaassa, jossa meikäläisenkään luuri ei oikein kenttiä tavoittanut. Myös koirat asettavat omat riskinsä, jotka pitää huomioida, jotta sekä ihminen että koira ovat turvassa kulkiessaan, mutta siitä kirjoittelen lisää joskus ihan oman postauksen verran.

Myöhemmin pidimme taukoa mäkäräisten syötävinä, kylläpä niitä verenimijöitä piisasikin vuodenaikaan nähden. Muutama kuukkeli kävi meitä tervehtimässä, mutta Saivan innokas tervehdys ja eväiden puute saivat ne vaihtamaan hetken päästä maisemaa. Matkamme jatkui, kengät alkoivat olla kauttaaltaan märät, varpaaseen sattui ja ennen leiripaikkaa oli vastassa suota ja puro, jossa kastelimme vähän lisää itseämme. Sitten alkoi sataakin, mutta saatiin teltta pystyyn ja koko komppania sinne suojaan. Ruokaa itselle ja koirille, kuivaa ylle ja makuupussiin sujahdus.

Ja taas saman puron yli, hops! (Kuva Emma P.)

Hilpa kattelee, että ei tästä taida nuo kaksjalkaiset yli päästä.

Väsynyt retkikoer.

Saivakin tuumasi, että onneksi ei olla tuolla!

Aamu valkeni kirkkaana ja mieli olisi tehnyt "tien päälle", kohti rajapyykkiä. Aamutoimien jälkeen vetäessäni kylmiä ja märkiä vaelluskenkiä jalkaan, sanoi vasemman jalan pikkuvarvas voimakkaan vastalauseen. Varvas oli turvoksissa ja kipeä, kynsi heilahteli kuvottavasti. Hissuksiin mielessäni päästelin muutaman ärräpään,  kun ääneen totesin, että mieluiten itse suuntaisin autoa kohti. Ja niin päätettiin sitten tehdä, vaikka kyllä ärsytti - sen voin sanoa.

Suunnaksi otettiin Hukanulvomajärvi. Matkasta voisi nostaa esille tyhjän karhunpesän, jota Saiva pujahti tutkimaan. Ja tietenkin sen seikan, että aika varhaisessa vaiheessa muljautin jossain alamäessä polveni. Hetken tuntui, että se siitä tokenee ihan itsekseen, kuten usein käy, mutta lopulta kävi selväksi, että tolkkuuntumista on turha toivoa. Ja jotta kurjuus maksimoituisi kyseessä oli tietenkin oikea jalka, kun vasemmassa jalassa oli varvas turvoksissa. Noh, Ristijärven rannoilla pysähdyttiin lounastamaan ja katselemaan uhkaavia pilviä, jotka eivät sitten onneksi sataneet ripsausta kummemmin. Siinä istuskellessa katsottiin sitten uusiksi reittiä, jotta polveni pääsisi mahdollisimman vähällä - tasaisella kävely kun oli siedettävintä. Rajavyöhykettä myötäilevälle polulle oli vain jokunen sata metriä, jota pitkin taas pääsisi nopeimmin tielle, joka ainakin olisi suhteessa tasaisin reitti. Sinne siis, polvi kesti ja sitten alkoi tasaisen tappava tallaaminen autoa kohti. Matka tuntui loputtomalta, mutta löysin kenkkaavan rytmin jalkoihini ja niin se matka sitten eteni. Huokaistiin koko porukka koiria myöten helpotuksesta, kun auto lopulta piirtyi esiin. Päivämatkaksi kertyi 20 km, joka on ihan liikaa kipeille jaloille ja muutenkin sellainen matka, ettei se enää ole nautittavaa kulkemista rinkan kanssa. Yhteensä kilometrejä aika tasan tarkkaan kahdelle vuorokaudella peräti 46.

"Tämä on nyt minun pesä!"

Hukanulvomajärvi.

Mustikoita riitti vaikka kuinka.

Kuin vanha aita liekään.

Lounastauon uhkaavat pilvet.

Rajavyöhyke saavutettu!

Tie saavutettu!

Asunto numero 1.

Koirat olivat hirveän reippaita ja selvisivät kaksijalkaisista poiketen vaurioitta. Hilpa pääsi kulkemaan aika paljonkin ilman hihnaa, Saiva oli haastavimmissa ylityksissä ilman hihnaa ja hienosti tsemppaamalla uskalsi ylittää sille hieman kiperämmätkin kohdat. Hilpahan kyllä kulkee kuin vuorikauris. Vaikka retki potki muuten päähän lujasti ja pettymys on edelleen päällimmäisenä tunteena, niin koirista olen ylpeä.