tiistai 3. joulukuuta 2013

Vapaana olemisen sietämätön keveys

Tai päinvastoin ainakin allekirjoittaneen kannalta katsottuna. Miulla on kaksi hyvin erilaista vapaana pidettävissä olevaa koiraa. Hilpa on pennusta asti ollut oma-aloitteisesti lähellä pysyvä ja sitä on saanut vahvistettua helposti ruoalla. Luoksetulot ovat melkeinpä aina yhtä innokkaita ja vauhdikkaita, kun palkkaus on kohdillaan, ja palkaksihan kelpaa yhtä hyvin oma nappula kuin nakkikin. Vapaana ollessaan se ilmoittaa usein haukahduksella ihmisistä, mutta tulee vihellyksestä luokse eikä kiinnostu heistä sen enempää. Yhden koiran luokse se on karannut, kun koirakaveri näytti esimerkkiä, en usko että muuten olisi mennyt. Oravien ja jänisten perään Hips vouhottaa hihnassa, mutta irti ollessa ainakin oravilta saa helposti kutsuttua pois.




Saiva taas oli jo pentuna varsin erilainen. Ei se välittänyt jos se jäi yksin pihalle ilman omaa laumaa, eikä sitä koskaan ole yhtä suuresti kiinnostanut ruoka kuin Hilpaa. Luoksetulojen ja mukana pysymisen kannalta olisi tärkeää tehdä itsestä kiinnostavampi kuin niistä kaikista virikkeistä mitä ympäristö tarjoaa. Helpommin sanottu kuin tehty, tuumasin Saivan kohdalla. Ja onhan sen kanssa väännetty, eikä muistuttelu ja liinasulkeiset varmasti koskaan häviä meidän ohjelmistosta.


Millä "lääkkeillä" Saivan kanssa sitten ollaan menty? No ensinnäkin pitkä liina kulkee aina autossa mukana ja toinen liina on täällä kämpillä. Liinaa käytän riistarikkaiksi tietämilläni alueilla tahi mikäli Saiva näyttää siltä, että sillä on vähän turhan paljon vauhtia ko. päivänä. Nyt kun talossa on tavoille opetteleva pentu (eipäs: teini), niin olen rajoittanut aiempaa enemmän Saivan vapautta, jotta ainakin Hilippa oppisi irtipitovarmaksi. Käytännössä Saiva on vapaana vain aukeilla paikoilla ja satunnaisesti metsässä, kun emme etene mihinkään vaan koirat keskittyy leikkimään. Ihanne olisi tietenkin, että hihnatta kulkeminen olisi normaalia, mikä vähentää ainakin Saivan kohdalla karkailuja, mutta siitä oon nyt joutunu tinkimään.




Aikana ennen Hilpaa Saiva oli enemmän vapaana, jolloin pidin tarkasti silmällä sitä, ettei se irtoa liian kauas. Mitä kauempana Saiva on, sitä huonommin se kuuntelee käskyjä. Korvien mukana pysyminen on muutenkin varsin kausittaista. Esim. viime talvena tilanne oli hyvä: Saiva kuunteli hyvin käskyjä, ei karannut muiden koirien luokse, sen sai ääntä korottamalla luopumaan äänien kuuntelusta (ihanaa rapinaa puskassa, jänes?) jne. Sitten koitti kevättalvi ja S pääsi Nitan kanssa juoksemaan ja sen jälkeen Saiks on ollut korvattomampi kuin aikoihin. Pieniä harjoituksia (kontaktin parantamista, runsasta palkkaamista, harkittuja hihnattomia pätkiä) ollaan tehty, mutta pääpaino miulla on ollut nyt murkkuikäisessä Hilpassa. Positiivisella mielellä kuitenkin. Saivahan toki aina tietää, missä mie kuljen, mikä on sen mielestä tärkeintä. Sen mielestä on täysin toissijaista käykö se omilla retkillään vai kulkeeko lähellä koska: "kyllähän mie akka tiedän, missä sie olet ja löydän siut mistä vain."


Jutun kuvat otettu sunnuntaina Ylitorniossa, missä käytiin lenkillä, kun oltiin taas vaihteeksi kepon luona. Porojakin kuultiin, ei nähty. Kellokas kulki jossain metsässä ja Saiva seurasi korvatutkillaan tarkasti sen kulkua aivan hipihiljaa. Hilpakin hieman kuulosteli, onkohan näille sisäsyntyistä tunnistaa kellon kilkatus?


ps. Vaikka luonne-erot omilla tytöillä on varsin selkeät, mikä vaikuttaa irtipitovarmuuteen, niin varmasti myös se tosiasia, että Saivalla oli pentuna paljon vähemmän vapailulenkkejä kuin Hilpalla vaikuttaa asiaan.

Ei kommentteja: