Kemiä ja Hilpa 7kk

Hilipaloopalai täytti sunnuntaina jo 7 kuukautta. Aika menee ihan kamalan nopeasti. Perjantaina se myös aloitti juoksut, emänsä tavoin jo näin varhain. Itsehän olisin mieluusti odottanut lähemmäs vuoden ikää, mutta minulta ei kysytty mielipidettä. Mittasin tuossa juuri äskettäin pikkulikan, joka ei enää olekaan niin pieni. Silmämääräisestihän oon jo todennut, että Saivan kokoluokkaa se on, mutta karvatilanne tytöillä on varsin erilaiset, joten mittasin kynällä jälki seinään-periaatteella ja sinne 43cm hujakoille asettui Hilpankin säkä. Pienet tytöt miulla. Vaa'alla pitäisi käydä läheisellä eläinlääkäriasemalla, kun vaan huvittaisi luopua pururadoista ja metsäpoluista ja suunnata lenkille pyöräteille.

Vietimme pidennetyn viikonlopun Kemissä kepon luona ja piipahdimme myös Rovaniemellä Juhannuskalliolla.

Sunnuntaina oli tiedossa paluumatka Kuopioon, mutta haikeista fiiliksistä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) aurinko loimotteli heti aamusta kirkkaalta taivaalta. Aamulenkki Kemijoen varrella kuvia räpsien oli parhautta.

Ps. Kuvat löytyvät nykyään Photobucketin sijaan Flickr:stä. Vanhoja kuvia en jaksa siirtää uuden palvelun puolelle, retkikuvia lukuunottamatta, joten niistä kiinnostuneet voivat suunnata edelleen kuvaämpärin puolelle.

Auringonnousun metsästystä

Aamu valkeni pitkästä aikaa kuulaana, joten koirille äkkiä valjaat päälle ja ulos. Nyt halutaan kuvata auringonnousu! Lähdettiin kohti tuttuja lenkkimaastoja tavoitteena löytää taivaanrannan kuvailuun sopiva paikka, mutta parkkipaikan läpi kulkiessamme manasin itseäni. Yksi torkku liikaa, tulisi kiirus.

Kohta jo pilkistää

Oltaisiin toki voitu jäädä tähän odottamaan, että mollukka ilmestyisi horisonttiin, mutta halusin jotain hieman enemmän, joten metsään ja ylös, ylös, ylös tiemme vei. Mutta ei, liikaa puita, liikaa metsää. Vilkaisu puiden latvoihin ja varmistus siitä, että peli oli menetetty.

Tiheää kasvustoa ja uneliaisuuttani manaten päätin sitten hiljentää tahtia ja nautiskella rauhallisesta aamusta. Yksi sauvakävelijä tuli vastaan ylittäessämme pururadan ja yksi valkoinen jänes aiheutti koirissa ilakointia, mutta muuten saatiin kuljeksia ihan keskenämme.
Eino ja muut edeltävät tuulenpuuskat (kieltäydyn kutsumasta eilistä tuuleskelua myrskyksi), rajoittivat etenemistahtia. Periksi olivat antaneet niin kelot kuin elävätkin puut, jotkut olivat katkenneet juuresta, jotkut olivat luopuneet vain latvoistaan, olipa pari kaatunut ihan juuriaan myöten maan antaessa periksi aiemmin kuin itse puu.

Pururadallakin pötkötteli yksi piuhat mukanaan kiskonut puu

Tiheässä kuusikossa ei oikein pärjää mun kuvausvälineistöllä, mutta tässä kuitenkin todistusaineistoa että koiratkin oli mukana.

Edelleen hieman katkerana menetetystä auringonnoususta räppäsin kuitenkin jonkun maisemakuvan. Näin.

Niin ja meillähän oli oikein sosiaalinen viikonloppu. Perjantaina käytiin kimppalenkillä Raijan ja Surkun kanssa, mutta kuvia ei ole taaskaan koska satoi tiskirätin kokoisia lumihiutaleita. Lauantaina sitten kävi kummityttö vanhempineen pyörähtämässä kylässä, ja samaisena iltana tuli sitten yökylään asti Kainuun porukkaa, elikkä Pilvi ja Minni. Sunnuntaina tapasimme myös uuden kaverin, 4kk ikäisen porokoiranartun, mutta keli oli taas niin kurja, ettei ko. tuttavuudesta ole nyt tähän palaan kuvatuksi. Muutama päivä nyt tässä kämpillä hiljaiseloa ja sitten köröttelemme taas Kemiin.

Leikittäisiinkö? - kysyy Hiippa

Minni

Pilvi-palleroinen

Kauhukaksikko vai toimiva duo?

Toisen koiran hankkiminen on erilaista kuin ensimmäisen. Sen lisäksi että pennun tulisi miellyttää Sinua, sen täytyy myös muljahtaa mieluiten vaikeuksitta yhteiseloon sen jo kotona olevan koiran kanssa. Ainakin siis mikäli aikomus on se, että koirista olisi toisilleen seuraa, eikä ole aikomuksena pitää koiria toisista erillään. Eli siis luonne-eroa olisi hyvä olla. Kaksi resursseista tarkkaa koiraa ei välttämättä sovi yhteen, esimerkiksi. Koulutuskysymyksiä monesti, mutta lähtökohtaisesti olisi kiva jos edellytykset rauhaisalle yhteiselolle olisi olemassa jo perustasolla.

Saiva ja Hilpa vaikuttavat päällisin puolin kovin samanlaisilta: aktiivisilta ja touhukkailta tyypeiltä ja suht rohkeiltakin. Tosiasiassa ne ovat monessa asiassa kuin päivä ja yö: toinen on syöttöporsas ja toinen nirso, toinen änkeää syliin ja toinen saa kerran päivässä hellyyskohtauksen ja niin edelleen. Myös oppimisen suhteen on selkeitä eroja. Sanotaan, että aika kultaa muistot, mutta voisin vaikka vannoa, että vaikka Hips onkin energinen kaveri niin Saiva-pennulla oli Hilpan energiataso potenssiin tuhat. Erot näkyvät selvimmin koulutustuokioissa, mutta välillä niihin havahtuu myös arjessa, kuten tänään aamulenkillä: Saiva +4v. metsästi lumihiutaleita ja Hilpa kohta 7kk lueskeli tyynesti sähköposteja varvikosta.

Eroja siis on ja sitä kautta itselläkin on enemmän hommaa, mikä on sekä rikkaus että myös ehkä vähän harmi. Samaa koulutusmetodia kun ei voi käyttää uuden koiran kanssa, mutta toisaalta se on myös kiva uusi haaste. Toiselle koiralle myös sopii joku toinen laji paremmin kuin toiselle. Hilpasta ei osaa vielä paljoa sanoa, mutta ainakin aikomukseni sen suhteen ovat jo lähtökohtaisesti kovin toisenlaiset kuin Saivan kohdalla, vaikka Saivassa ei yhtään vähemmän potentiaalia olekaan - joissain lajeissa jopa päinvastoin. Saivan kohdalla harrastustavoitteet ovat tällä hetkellä siinä yhdessä mejäkokeessa, loppu on vain hupailua, mikä tarkoittaa sitä, että minulla ei varsinaisesti ole ajankäytöllistä ongelmaa siinä riittääkö aikani molempien koirien treenaamiseen. Ongelma on ehkä ennemminkin into, joka allekirjoittaneella on sanoisinko.. kausittaista. Ajan riittävyyden kanssa tulisi ongelmia, mikäli myös Saivan kanssa minulla olisi suurempiakin tulostavoitteita, mutta toisaalta se on valintakysymys. Miten paljon haluaa käyttää vapaa-aikaansa koirien kanssa, mitä muita asioita haluaisi mahdollisesti tehdä kuin reenata koiria? Täytyy myös muistaa, että ihmisillä on erilaisia energiatasoja; toiset jaksavat touhottaa koko päivän ja latautuvat yön aikana, toiset haluavat istahtaa tunniksi töitten (ja koirien lenkityksen) jälkeen. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään ja myönnän sen auliisti.

Koulutuskentiltä takaisin arkeen. Olen monesti havahtunut siihen, että koirieni välillä on joku hylkivä magneetti-ominaisuus. Hyvin usein ne kulkevat pururadalla toinen toista ja toinen toista reunaa. Samoin rappukäytävässä olen joutunut opettamaan Hilpaa kulkemaan vasemmalla puolellani: ominaisuus, joka on Saivalla suorastaan sisäsyntyinen. Hilpa myös lähestyy ovia saranapuolelta, kun taas Saiva lähestyy sitä puolta, jonka tietää aukeavan. Pieniä asioita, mutta edelleen ne kummastuttaa. Ehkä olen liiankin tottunut Saikkosen jokseenkin järkevämmän oloiseen ajattelu(?)- ja toimintatapaan.

Ahneus aiheuttaa tietenkin nirson koiran kanssa oleskelun jälkeen pään vaivaa. Hilpa on ahne ja röyhkeä pieni sittiäinen, siinä missä Saiva on nirso ja (tässä asiassa) kuuliainen. Saiva EI koske mihinkään ruokaan ellei se ole selkeästi sille ojennettu ja annettu. Hilpa koskee mihin tahansa ruokaan, jota kukaan ei vahdi. Hilpa käy varastamassa Saivan puruluun tilaisuuden tullen. Hilpa syö vaikka oliiveja; ruokalaji, johon emänsäkään ei koske.

Kun toinen koira tuli taloon, sitä ajatteli että käyttää molempia erikseen lenkillä vähintään kerran päivässä. Not gonna happen, ainakaan mun kohdalla. Aluksi joo, Kainuussa asuessa useinkin, mutta nyttemmin yksilölenkit ovat jokseenkin minimissä. Toisinaan, kuten tänään, vien Hilpan leikkimään muiden pentujen kanssa ja jätän Saivan pois matkasta, ja sen jälkeen tai sitä ennen käytän Saivan yksin ulkona hihnassa. Hyvä aikomus nuo yksilölliset lenkit, mutta normaalissa arjessa tulee harvoin toteutettua, varsinkin kun haluan että molemmat koirat saavat vähintään tietyn tuntimäärän liikuntaa päivässä.

Lopputulema. Kahdesta koirasta on paljon iloa toisilleen. Ne leikkivät, nukkuvat vierekkäin, nuolevat toistensa korvia ja vain ovat yhdessä. Lajitoverin seura on sanoinkuvaamattoman hienoa. Hienoa on myös se, kun molemmat koirat selvästi ovat kiintyneitä omistajaansa, vaikka niillä onkin myös toisensa.

Syvävuoren Pirunkirkko

Sadetta ja harmautta, väritöntä ja ankeaa. Maanantaina pilvivaippa näytti hieman ratkeilevan, joten päätimme lähteä kylässä olleen kepokokelaan kanssa hieman kauemmas lenkille. Löysin netistä vinkin eräästä kalliosta Leppävirralla, ja koska kalliot, tunturit ja vuoret houkuttelevat aina, niin päätimme kyseiseen paikkaan suunnata. Koordinaattien ja karttaohjelman avulla paikka löytyi, joten ei kun eväskaupan kautta matkaan. Vähän vajaa tunti ajoa, sopivan metsätien etsiminen parkkeeraamista varten ja sitten samoilua kohde selvänä näköpiirissä. Jonkin matkaa seurailimme polkua, joka kuitenkin lopulta hävisi. Kapusimme huipulle ja läksimme sitten etsimään tiedossa ollutta rakoluolaa.

Paljakan vedet: Syvälahti.

Retkiseurueeni. Kiva, kun toinen tarjoutuu välillä pitämään koiraa (Saivaa, Hips kulki irti) niin sain rauhassa kuvailla.

Mmmtäh?

Päivä oli lopulta yhtä pilvinen kuin edellisetkin, mutta ei sentään satanut. Ja luonnostakin löytyi vähän väriä. Hyvin paljon ja hyvin upottavaa sammalta, joka peitti petollisesti kalliohalkeamat ja muut kuopat. Potentiaalista nilkantaittamismaastoa.

Roikkuva sammal oli vain yläpäästään kiinni ja loppu roikkui kuin jokin löysä eläimen lihaskudos. Oli pakko käydä hipelöimässä - kaikenlaista sitä löytyykin.

Valittu suunta osui oikeaan ja hetken kallioilla mutkittelun jälkeen luola löytyikin, ja valitsimme sen evästelypaikaksi, kun oli pöydäksi sopiva kivikin tarjolla. Saivakin sai hetken rillutella vapaana, tosin koirat keskittyivät omien kuivattujen kanafileiden syönnin jälkeen vahtaamaan ihmisten eväitä.

Paluumatkaksi valikoitui haastavampi reitti läpi kivikon, mutta alas päästyämme suunnattiin sitten tielle ja vältettiin näin tiheä risukko. Heihei Syvävuori!

Autolle päästyämme todettiin, että käydään katsomassa matkan varrella bongattu Orinoro. Sinne sentään oli opasteet, mutta kun pääsimme reitin alkuun maisema näytti jo tältä.

Eipä kannattanut enää lähteä talsimaan n. 7 km lenkkiä. Tarjolla olisi ollut myös lyhyempi reitti (900m suuntaansa) Orinorolle, mutta sinne olisi taas tullut sen verran ajomatkaa, että perillä olisi ollut jo kovin hämärää. Leppävirta ei ole niin kaukana, etteikö sinne voisi uudelleen ajaa, joten Orinoro siirrettiin listalle "lähitulevaisuuden retkikohteet". Kotimatkalle siis, kiitos Leppävirta.

Ps. Tämän päivityksen kuvat ovat png-muodossa ja näyttää paremmalta kuin jpg! Kiitos Elina vinkistä, ehkä se tavoittaa muitakin samojen ongelmien kanssa painivia.

Poju

Kalenteri kääntyi jo marraskuulle, vuosi lähestyy loppuaan. "Nautimme" vesisateista lunta odotellessamme, käymme pitkiä lenkkejä näissä ihanissa metsissä, joihin olen jo kovasti tykästynyt. Hilpa on aloittanut teinioireilut ja Saiva lopetti juoksunsa. Blogin päivittely on nyt vähän jäänyt, mutta koitan terästäytyä. Mielessä olisi ainakin "toivepostaus" aiheesta riistaviettisen koiran vapaanapito sekä pohdintaa elosta kahden aktiivisen koiran kanssa.

Oltiin tuossa viikon verran reissussakin ennen tätä kuluvaa viikkoa. Kemiinhän me suunnattiin Pohjois-Karjalan pikavisiitin kautta. Hilpa tapasi 26. päivä Oton pojan Pojun, joka on hieman Piippaa nuorempi. Ottohan on Saivan norjanharmaakaveri, joka pääsi pyörähtämään norjanharmaatyttösen luona kesällä ja tuloksena siitä tuli Poju sisaruksineen. Tyypeillä synkkasi samantien, joten tässäpä muutama kuva pilvisestä päivästä.

Vahinkopönötys

Pusu?

Kemin vierailukin meni mukavasti. Ainoa vaan, että huomasin kameran laturin ja vara-akun unohtuneen kotikotiin edellisellä visiitillä, joten kuvia ei tullut otettua vaikka olisi ollut ihan hyviä kelejä ja komeat revontuletkin eräs yö. Samaisesta syystä näitä penturiekkujaiskuvia tuoreempia otoksia ei olekaan, mutta tilanne korjaantunee viikonloppuna. Kemin jälkeen oltiin pari yötä Oulussa Hilpan kasvattajan luona, pääsi likat maistelemaan taas tallielämää ja leikkimään sydämensä kyllyydestä kavereiden kanssa. Ja emäntäotuksetkin saivat höpistä ihan kiitettävästi. Kiitoksia vain sinnepäin kun saatiin taas pistäytyä.