tiistai 22. elokuuta 2023

Saiva 22.8.2009-29.3.2023

Tänään on se päivä. Päivä kun pieni mustasurmani olisi täyttänyt 14 vuotta.

Viimeinen kännykkäkuva
 

Sinne asti emme päässeet. Jo viime vuoden puolella minusta alkoi tuntua, että elämme viimeistä talvea Saivan kanssa. Sillä todettiin -22 toukokuussa nivelrikko molemmissa ranteissa, erityisesti vasemmassa ranteessa, ja nivelrikkoa hoidettiin lisäravinteilla, Librelalla ja kipulääkekuureilla. Myös säännöllinen hieronta ja laserointi kuului ohjelmistoon. Lenkkien pituudet piti lyhentää, jotta ontuminen ei olisi alkanut uudelleen ja mummeli pääsikin usein minun kanssani kahdestaan omille pikku kuuhailuille lähimetsään. Niistä se nautti. Se sai myös edelleen juosta ja leikkiä omalla aidatulla pihallamme. Rajoitin sitäkin touhua hetken, mutta ajan mittaan totesin, että se nauttii elämästään enemmän, kun saa elää oman tapansa mukaan. Sata lasissa.

Viimeinen laumakuva
 

Talven mittaan kävi omassa porukassa vahinko, kun koirapuistosta poistuessa koiria kytkiessäni Aatu syystä tahi toisesta loikkasi ilmaan ja laskeutui suoraan Saivan päälle. Siinä hetkessä näytti, ettei vahinkoa tullut, mutta sitten alkoi makuulta nouseminen huonontua ja toinen takajalka tuli silloin tällöin yhden askelen ajan laahaamalla perässä. Maaliskuun alussa myös ranteen nuoleminen alkoi uudestaan, vaikka kipulääkettä meni maksimimäärä. Sitten oirekuvaan tuli takapään halvausoireita. Siinä vaiheessa tein raskaimman päätökseni tähän astisessa elämässäni. Oli aika päästää rakas, uskollisin varjoni ja ystäväni pois.

Kuinka pitkä tie me kuljettiinkaan yhdessä. Isoissa ja pienissä onnen ja surun hetkissä. Oli aikoja, kun Saiva piti minut elämän rytmissä kiinni, eikä antanut vaipua liian syvälle synkkyyteen. Se tiesi tasan tarkkaan, mitä mun mielessäni liikkui. Pienestä mustasta, järjettömän itsenäisestä pallerosta kasvoi sieluni koira. Pala minusta on poissa, kunnes kohtaamme taas.
 
 
Saiva ansaitsisi tämän julkaisun yhteyteen liudan kuvia vuosien varrelta, mutta en vieläkään pysty selaamaan kuvia ilman hillitöntä kyyneltulvaa.

Hyvää syntymäpäivää muru, jonnekin sinne, missä on hyvä ja kivutonta olla ja jalka nousee kuin parivuotiaalla koltiaisella konsanaan. 

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Koiranpäivän pohdintaa

Harvoin nykyään enää törmää siihen, että suoraan päin naamaa sanottaisiin, että "se on vain koira". Onko se tietoisuutta siitä mikä "vain koira" todellisuudessa on, vai vain pelkästään tahdikkuutta ettei pahoiteta koiranomistajan mieltä? Pohjavirtauksia kuunnellessa toisinaan kuitenkin törmää siihen, että vähätellään koiran merkitystä omistajalleen. Sehän on kuitenkin vain eläin.

Toim. huom. Koira oli parin metrin päässä rannasta eikä päässyt jäälle toistamiseen.

Annamme koiran elämälle tiukat tahdit oikeastaan alusta asti. Opetamme sille minne on soveliasta tehdä tarpeensa, kuinka sen on sallittua kommunikoida, missä sen tulee kulkea ja mitä tahtia, milloin se saa syödä ja mitä. Vaatimukset ovat aika korkeat. Tästä syystä esimerkiksi itse omien koirien kanssa kulkiessa sallin niiden jäädä nuuskuttelemaan ja ihmettelemäänkin asioita, myös hihnalenkeillä. Jos hiihtäjä sattuu kiinnostamaan koiraa, niin se saa jäädä sitä katsomaan - tietenkin valitettavasti sen puitteissa onko itsellä tiukka aikataulu ja pitää jonnekin ennättää. Nyt kun on oma aidattu pihamaa, niin on helppoa suunnata leikkihetket sinne, mutta meillä leikitään myös sisällä. Joskaan ei juosta, koska lattiat ovat liukkaat. Omista koirista Saiva on kova kaivamaan ja pyrin löytämään sille ajoittain paikkoja, joissa se saa tätä tarvettaan toteuttaa. En ole vielä aloittanut pehmittelyä isännän suuntaan, josko joku nurkkaus omalla pihamaalla olisi suunnattu tähän käyttötarkoitukseen. Ulkona on myös ok haukahdella leikkiessä, mutta esim. naapureille ei räksytetä. Haluan, että koirani saavat olla koiria ja siksi toimin näin. Kaikkien vaatimusten keskellä niillä olisi myös väyliä, jolloin niiltä ei vaadita asioita, vaan ne saavat olla sitä mitä ovat.



Sain juuri luettua loppuun Clive D. L. Wynnen kirjan "Dog is Love". Otsikko on... noh, vähän hassu, romantisoiva ja kuulostaa varmasti monen korvaan humpuukilta. Mutta kirja käsittelee kattavasti ja perusteellisesti sitä, miten koirien ja ihmisten välinen suhde on kehittynyt ja millainen se on. Ja sehän on varsin poikkeuksellinen, kun ajatellaan lajien välisiä suhteita. Kirjassa käydään elävästi läpi historiaa ja tutkimuksia aina puhtaista käyttäytymiskokeista koiran aivojen ja hormonien toimintaan. Ja niin se vain on, että paras sana kuvailemaan koiran tunnetta sen omistajaa kohtaan on rakkaus.


Rakkautta on tietenkin montaa erilaista laatua. On äidin rakkaus lastaan kohtaan, puolisoiden välinen rakkaus jne, eikä ole tarkoitus nyt niputtaa näitä samaan. Mutta kaikki tutkimukset tukevat sitä, että koiramme rakastavat meitä. Ja varsin pyyteettömästi. Tämä tukee sitä ajatusta, että olemme velvollisia kohtelemaan näitä olentoja reilusti ja välittäen. Että soisimme koiralle tilaisuuden olla koira, emmekä aina vaatisi niin hirveän paljon. Se on kuitenkin vain eläin, koira, jolla on omat tarpeensa ja erilainen maailma hajuineen kaikkineen kuin meillä. Mutta tämä "vain koira" näyttelee usein suurta roolia omistajansa elämässä.




Minulle koirat ovat edustaneet jo monta vuotta tietynlaista pysyvyyttä, vaikka niiden elinikä onkin harmillisen lyhyt. Kun elämä on myllertänyt ja kaikki on muuttunut, niin Saiva oli nuoruusvuosinani se pysyvä osanen omassa arjessa. Olen sille ikuisesti kiitollinen siitä, että se oli sitä vaikeimpina kipuiluvuosina. Pyyteettömästi, aina paikalla. Joko vakaasti silmiin tuijottaen tai pilke silmäkulmassa häntä heiluen. Tarpeen mukaan se tuli viereen tai varpaiden päälle makaamaan, vaikkei koskaan ole ollut halailtavaa tyyppiä. Myöhemmin Hilpa on ollut myös osa tätä kokonaisuutta. Ei niin herkästi tunnetiloja lukeva, mutta läsnä ja aina valmiina haliterapiaankin. Näiden kahden ansiosta ei ole ollut päivää, jolloin en olisi vähintään hymyillyt. Eikä päivää, että olisin jäänyt sänkyyn makaamaan.


Kun elää yli 10 vuotta näin, että joitain lyhyitä aikoja lukuunottamatta jokin sinua kohtaan kontaktia hakeva ja tunteva olento elää rinnalla, niin kuinka siitä ei voisi muodostua jotain hyvin tärkeää. Tottahan toki näille haluaa tarjota niiden arvoisen elämän. Joskus se voi tarkoittaa myös koirasta luopumista esim. uuteen kotiin. Mutta pidetäänhän arjen vaatimusten keskellä myös mielessä, että tutkitusti myös koirat ovat tuntevia olentoja, jotka kiintyvät ihmisiin. Ne eivät ole vain koiria.





Lepän siitepölyt otsalla



Kuvituskuvat otettu 20.4.

tiistai 2. maaliskuuta 2021

Talvi taittuu kevääseen

Helmikuussa minulla oli vajaa viikko talvilomaa, jonka vietimme Kuhmossa tyttöjen kanssa, isännät olivat kotimiehinä. Paljoa kerrottavaa ei tältä reissulta jäänyt, kun pakkaset oli niin kireät. Aatu kävi hammaslääkärissä hammaskiven poistossa ja tarkistuttamassa yhden etuhampaista, joka jo hetki sitten muuttui ruskeaksi. Suu kuvattiin ja juuri oli ok, eikä koira hammasta oireile, joten se sai jäädä. Hammaskiveä Potulla oli jo jonkin verran nuoresta iästä huolimatta. Ell sanoi, että hampaiden aines on höttöisempää kuin keskivertokoiralla ja on alttiimpi hammaskivellekin. Nytpä sitten siltäkin ruvetaan säännöllisesti pesemään hampaat ihan harjalla.



Saiva kävi omalla vuorollaan suun tarkastuksessa. Vuosi sitten sillä todettiin parodontiitti ja pari hammasta jouduttiin poistamaan, nyt oli hyvä tarkistaa tilanne. Yksikään hammas ei heilunut, vanhat lohkeamat siellä oli, mutta ne eivät vaivaa. Hammaskiveä oli hieman ja ne poistettiin. Lisäksi Saiva sai elämänsä toisen Cartrophen -pistossarjan mukaan kotona annettavaksi. En osaa vielä sanoa onko siitä hyötyä, mutta eipä ole haittaakaan! Lisäksi kokeillaan sillä kuukauden kuurina Losec, kun epäilen että närästys ei ruokinnan muutoksilla jne ole kuitenkaan aivan kurissa. Katsotaan onko tällä vaikutusta pahanhajuiseen hengitykseenkin.

Ai niin! Piipahdettiin me Kuopiossa eräänä päivänä osallistumassa lappalaiskoirien koulutuksiin. Saiva pääsi noseilemaan ja Hilpa rallyyn sekä ekaa kertaa elämässään kokeilemaan agilitya. Olihan meillä lystiä! Hilpa ei ihan ymmärtänyt, miksi hakuhommista tuttu aksan kouluttaja piilotteli nameja, ja täten kuvitteli että häneltä haukkua halutaan. Hups! :) Innostuin vihdoin tilaamaan noseworkia varten myös kotiin tarvikkeita, niin päästään puuhastelemaan mummelin kanssa.


Helmikuun viimeisenä päivänä käytiin pitkästä aikaa retkellä.




Ahman melko tuoreet jäljet bongattiin


Ainoa kuva Aatusta. Retkikuljin myös kuvassa.


Taukokoirat

Pajunkissat ajoissa tänäkin vuonna!

Nämä joutuivat kiinni, kun metsästä alkoi kuulua omituisia ääniä

Ja perhanan nuotion savu häiritsi tarkennusta!

Mitä iloisin mummeli!