maanantai 8. helmikuuta 2010

Viikonloppureissusta palanneena

Eilen illalla kotiuduttiin taas Ouluun reissun päältä. Mukavaa oli, Saiva sai kiusata äidin chihuja. Se on oppinut, että kun Pilveä huitaisee tassulla tai sille haukkuu, niin Pilvi hermostuu ja alkaa jahdata. Pilvi on siis ihan raivona ja Saiva riemuissaan kun toinen "leikkii", hohhoi noita kuonolaisia. Kummini koira, cairnterrieri uros noin 4v., olisi Saivan mielestä myös ollut aivan älyttömän kiva kaveri, melko samankokoinenkin nimittäin. Mutta eihän ukkeli perustanut Saivan innokkuudesta. Mökillä juoksivat keskenään, mutta ei puhettakaan, että olisi viitsinyt riehakkaan tyttelin kanssa painia.

Saiva osasi tosi nätisti olla mummolassa, ei turhia höseltänyt tai vetänyt ralleja pitkin taloa. Tietysti oli aika jännää olla uudessa paikassa ja paljon ihmisiä hyöri ympärillä. Yötkin meni mukavasti, mitä nyt emäntä ei saanut nukuttua; Saivan rapistellessa sängyn alla Pilven murina alkoi kuulua peiton alta.

Autoilua tuli ihan reippaasti, yli tuhat kilometriä. Ollaan huomattu, että Saiva matkustaisi mieluiten ihmisen vieressä, puolittain sylissä. Ja kuolaa vähemmän ihmisen lähellä. Mietin kuitenkin, että miten olisi tämän asian kanssa parhain keino edetä: annetaanko turrukan matkustaa takapenkillä yksikseen vai istuuko toinen meistä sen kanssa takana turvana (ilman lohduttamisia toki)? Tulevaisuudessa helpointa olisi, että osaisi yksikseen olla takana. Mutta vaikuttaako pelkäävän koiran "yksin" matkustamaan jättäminen meidän väliseen suhteeseen ja luottamukseen?

Ei kommentteja: